Puhuin tänään kolmelle ihmiselle. Koko päivänä. Ensimmäinen heistä oli töissä kahvilassa, toinen Kotipizzassa ja kolmas K-Supermarketissa. Asuessani vielä pikkukaupungissa puhumattomuus oli tietenkin aivan ymmärrettävää, sillä autioilla kaduilla saattoi tervehtiä vain opaskoiria ja tuulta. Tämä kaupunki, tämä tuoksuva ihmisten muurahaiskeko, on ehkä sittenkin liian suuri sielulleni. Pienessä kaupungissa yksinäisyys on luonnollista, lähes ainoa vaihtoehto, ellei halua kuluttaa sydäntään brutaalien haudankaivajien seurassa, mutta täällä ihmiset ovat liimautuneita toisiinsa. He nauravat, suutelevat, laahustavat humalassa kotiin, niin, ja puhuvat. Paitsi minä.
Kymmenen sanaa kolmelle ihmiselle.
Kymmenen tikkua laudalla.
Kymmenen yhdeksän kahdeksan...
Kymmenen yksinäistä hetkeä on liikaa.
Kymmenen sormea kuluttavat itseään.
Seitsemän kuusi viisi neljä...
Olkapäiden kipu on yltynyt käsiin.
Kolme kaksi...
Käsiä on pian enää yksi.
Yksi.
Yksin.
