Keksijä

Näin kerran unen keksijästä,
enkä koskaan lakkaa ikävöimästä...
Hän lahjaksi antoi minulle
korvaaja-minän sielulle.

Tuon hassunimisen robotin hän minua varten keksi,
näki murheeni, kyyneleeni, muuttui itsekin surulliseksi.
Halusi minun anteeksi antavan itselleni ja muille,
tottuvan elämään ihmisyydessä, kaipuutta kaukaisille teille.

Niinpä rakensi hän sielun teräksestä
ruostumattomasta, kyynelten kestävästä.
Se omani korvaisi silmänräpäyksessä,
auttaisi elämään oikein ja hetkessä.

Ja niin minä uusin sieluin näin -
näin kuivin silmin, aukko sydämessäin.
Koskia pitkin laskin ja nauroin:
"Kuinka helppoa on elämä teräksisenä!"

Loppua ei tullut hymystä tuosta
kylmettyneestä, läpikuultavasta,
eikä koskaan tulvinut kyynelten maa,
tungettuna kylmään terässielun taa.

Muttei elämässä kukaan itkuitta liidä,
kerran alkoi vuotaa paikka lähellä sydäntä.
Vereen peittyi sielu harmaa,
"Keksijä, Keksijä! Oi, pelastakaa!"

Ja lopulta oivalluksen keksi tuo nero:
"Kylmällä ja kuumalla on liian suuri ero,
en voi minäkään patsasta eloon herättää,
enkä ihmistä terässielun varaan jättää."

Mikä neuvoksi siis?
Oli aito sielu jälkeen talviunien kovin hauras,
pois maanpäältä kaipasi se, mahdollisimman kauas.
Niin sai sielu Keksijältä siivet joilla lentää -
nyt se hymyillen aurinkoa kiertää,
ei muista enää hämärää.