Isäni on minulle keinotekoinen käsite; vietettyäni yli 15 tuntia yhtäjaksoisesti maailman inhimillisimmän ihmisen kanssa oli isäni tapaaminen kipeä isku kasvojani vasten. Materia, materia, materia - hän ei osaa kuvitella millainen olisi kaikesta materiasta puhtaaksi riisuttu alkuelämä - hänelle elämä muodostuu esineistä ja hahmoista, eikä ajatuksista, hengistä, hetkistä, huokauksista...niin kuin minun maailmani. Minä halveksun häntä, ja siksi halveksun itseäni - onhan hän sentään isäni, biologinen isäni. Hän on niin töykeä ja itsekäs koko ajan, muita kuin hänen ajatuksiaan ei saisi ääneen vaalia. Hän on elämänsä keskipiste, hänen on valta, voima ja kunnia, iankaikkisesti, aamen. Minun jalkani eivät taida jaksaa enää kantaa lytättyä sydäntäni tuota ahdistavaa hirsilinnaa kohti.

15 tuntia yhden ainoan ihmisen lähellä on vaarallista, kiintymys yrittää vallata väkisinkin mielen, sydän on pakahtua lämpimästä ihosta liian lähellä, muttei sekään tunnu liialliselta. Hän olisi halunnut lausua minulle Nerudan runoja, mutta olin jo poissa seuraavana päivänä. Pelkään niin, että rakastun, hän tuntuu niin minun ihmiseltäni. Tiedämme kumpikin, ettemme halua sitoutua, haluamme elää hetkessä, vapautettuina kaikista naurettavista tavoista ja periaatteista. Siksi emme aio kiintyä. Lisäksi uskomme ystävyytemme kantavan senkin jälkeen kun kaikki romanttinen välillämme on kadonnut. Tilanteessa on vain pienoinen ongelma: hänen lähellään minä huumaudun, haluan vain liimautua häneen kiinni, hengitän häntä kuin vain hänet ympäröivä ilma minulle antaisi happea. Sydäntäni koetellaan niin paljon, että levätessämme kiihkeiden suudelmien välillä se löi ylilyöntejä niin että minua sattui ja pelotti. Minä en aio rakastua, vihakin on parempi kuin rakkaus tässä tapauksessa. Vain vähän kerrallaan tästä lähtien, ainoastaan muutama hetki kuin helmiä, joista voin hienovaraisesti koota helminauhaa, päättymätöntä, silloin sillä ei ole vaarana katketa koskaan, sen täytyy saada jäädä aina avoimeksi.