Mikä kiehtoo poluissa jotka joku on jo valmiiksi tallonut? Ne kiemurtelevat kolmekymmentäviisisenttisten lumivallien ympäröimänä kuin ahdistuneet kärmeet, päättyvät aina banaalisti yllättäen, eivät sinnittele, luovuttavat. Mitä sinä sellaisissa poluissa näet, rakkaani? Etkö olekaan raivaajaluonne, ikuinen etsijä ja seikkailija, joka tuulen sokaisemana juoksee pakoon pysähtyneisyyttä? Toisaalta, ethän juokse pakoon minuakaan, joka paikoilleni jäätyneenä lamaannutan ainokaisen hiuskarvankin. Hyvä on - jos sinä et karkoitu, minä karkoitan sinut. Tiedän kyllä mitä sanailin ensimmäisinä yhteisinä öinä, puhuimme ikuisesta ystävyydestä, läheisyydestä joka hivelee sekä mieltä että ruumista, vapaudesta, suunnittelemattomuudesta... Hämmentävän kaunista ideologiaa, sinulta lähtöisin, myönnän alistuneisuuteni tässä asiassa, mutta ollessamme erossa minä ajattelin, paljon. Ja minä itkin sinua. Ymmärsin kaipaavani. Ensimmäinen virhe. Ei ole kaipuuta ilman helliä tunteita. Sitä en salli - että tuntisin jotain syvää, minähän olen jäätä, helvetti! Sinä olet tulta, olen aina tuntenut sen kuumotuksena ihollani. Tuli on elävää kudosta, se karkaa, pääsee valloilleen, sammuu hetkittäin, tarraa kiinni mistä vain ikinä kiinni saa ja pitää vallassaan. Jos sinä olet tällainen tuli, minä olen ensinnäkin rinnallasi kuin läpinäkyvää, kylmää vettä, vailla kiinni tarrautumisen taitoa, vailla kosketuspintaa ja pelkään sammuttavasi elämänilosi, toiseksi olen kuin laho puu joka pienestäkin kosketuksestasi syttyy palamaan, palaa hetken, ehkä toisenkin, loisteliaana, intomielisenä, mutta huomattuaan näkyvyytensä muuttuu salamannopeasti tuhkaksi eikä enää nouse korkeuksiin.