Einmal ist keinmal

Kerran hän sanoi rakastuneensa minuun. Sen jälkeen kumpikaan ei ole maininnut r:llä alkavaa sanaa. Ainoastaan kerran tapahtuva ei oikeastaan ole mitään todellista. Turvallinen ajatus - ei tarvitse olla vastuussa jokaikisestä sanomastaan, spontaanien reaktioiden voi ajatella olevan vain mitäänsanomattomia keveitä henkäyksiä. Oikeastaan en enää ajattele sinua paljon, en halua pudota taas. Rakastuin niin nopeasti, ja sen vuoksi vahvistuin, nyt et saa minua enää horrostilaan olemalla ystävällinen (minä halusin naisen ja miehen välistä rakkautta).

Mutten siltikään voi olla miettimättä:

- miksi olit huolissasi sairastaessani? Olitko vain yksinkertaisesti harmissasi siitä etten flunssani vuoksi pystynyt harrastamaan seksiä?
- miksi halusit koskea minuun vaikka tiesit edellämainitun tilanteen? Sanoin ettei kannata tulla lähemmäksi. Silti suutelit villasukkaista jalkaani.
- miksi jäit yöksi vaikka tiedämme kumpikin että se on merkki kiintymyksestä? Jos olisimme puhtaasti sänkykumppanit, lähtisit session jälkeen juoksien asuntoosi.
- miksi silitit hiuksiani sinä rappiollisena iltana kun sammuin kärsien välinpitämättömyydestäsi?
- miksi rakastellessamme KATSOT minua? (Minua hävettää, en halua että näet. Minunkin on pakko katsoa koska haluan sinut nähdä.)
- miksi juuri sillä hetkellä kun minua alkoi itkettää selkäsi katselu valkoisten lakanoiden välistä, käännyit hymyillen, otit käteni käteesi etkä lähempänä olisi voinut olla.

Mutta kerran tapahtuva ei oikeastaan tapahdu kertaakaan. Eikä minulla ole dokumentteja jatkuvista sattumista. Ihminen elää vain kerran joten ei oikeastaan elä lainkaan. Beethoven. Nimeän hänet säveltäjäksemme. Siksi että itkin sinun soittaessasi neljättä pianokonserttoa. Ja siksi että Kirja viittaa usein Beethoveniin. Värimme on keltainen. Vuodenaikamme talvi.

Viime yönä lumi oli kauniimpaa kuin olen koskaan ennen nähnyt: se leijaili kuin hidastettuna, lempeästi, hiiviskellen, silitteli ihoani sopivan viileästi, hienotunteisesti. Katulamppujen lämpimässä valossa se kimmelsi ja kimalteli, näytti siltä kuin miljardeja timantteja olisi pudoteltu askelteni edelle niin kuin ripotellaan ruusun terälehtiä rakastetun edessä häämöttävälle tielle. Hassua, näin hänet sattumalta tänään lounaspaikassa jossa en koskaan käy eikä luultavasti hänkään, ja vielä kummallisempaa oli se, että vaistosin sen etukäteen. Leikittelin tosissani ajatuksella, että kohtaisimme siellä, sieluni silmin sen näin. Hassua, kummallista.

En ole päiväkausiin nukkunut tarpeeksi, menen aamuyöstä nukkumaan ja väkisin pakotan itseni ylös aamulla. Soitan energiajuomien avulla, tyhjin silmin, kämmenlihakseni ovat kasvaneet pelottavan paljon proteiinipitoisten ruokien vuoksi. Kommunikointitaitoni ovat tyrehtyneet jälleen, enkä uhraa edes hänelle ajatuksia (siksi onkin mahtavaa että edes sattumalta näemme, muutenhan unohtaisin kokonaan), sieluni täyttää motivaatio, pakottava halu soittaa ja kehittyä, ihana musiikki hoitaa minua, keventää väsyneet askeleeni vaikka kävelisin yöllä raskaan soitinkotelon kanssa kotiin, vieläpä ennätyspakkasissa. Kylmyys, väsymys ja lamaannuttava fyysinen rasitustila - nämä yhdessä tyydyttävät minut paremmin kuin kukaan ihminen.

Mikä kiehtoo poluissa jotka joku on jo valmiiksi tallonut? Ne kiemurtelevat kolmekymmentäviisisenttisten lumivallien ympäröimänä kuin ahdistuneet kärmeet, päättyvät aina banaalisti yllättäen, eivät sinnittele, luovuttavat. Mitä sinä sellaisissa poluissa näet, rakkaani? Etkö olekaan raivaajaluonne, ikuinen etsijä ja seikkailija, joka tuulen sokaisemana juoksee pakoon pysähtyneisyyttä? Toisaalta, ethän juokse pakoon minuakaan, joka paikoilleni jäätyneenä lamaannutan ainokaisen hiuskarvankin. Hyvä on - jos sinä et karkoitu, minä karkoitan sinut. Tiedän kyllä mitä sanailin ensimmäisinä yhteisinä öinä, puhuimme ikuisesta ystävyydestä, läheisyydestä joka hivelee sekä mieltä että ruumista, vapaudesta, suunnittelemattomuudesta... Hämmentävän kaunista ideologiaa, sinulta lähtöisin, myönnän alistuneisuuteni tässä asiassa, mutta ollessamme erossa minä ajattelin, paljon. Ja minä itkin sinua. Ymmärsin kaipaavani. Ensimmäinen virhe. Ei ole kaipuuta ilman helliä tunteita. Sitä en salli - että tuntisin jotain syvää, minähän olen jäätä, helvetti! Sinä olet tulta, olen aina tuntenut sen kuumotuksena ihollani. Tuli on elävää kudosta, se karkaa, pääsee valloilleen, sammuu hetkittäin, tarraa kiinni mistä vain ikinä kiinni saa ja pitää vallassaan. Jos sinä olet tällainen tuli, minä olen ensinnäkin rinnallasi kuin läpinäkyvää, kylmää vettä, vailla kiinni tarrautumisen taitoa, vailla kosketuspintaa ja pelkään sammuttavasi elämänilosi, toiseksi olen kuin laho puu joka pienestäkin kosketuksestasi syttyy palamaan, palaa hetken, ehkä toisenkin, loisteliaana, intomielisenä, mutta huomattuaan näkyvyytensä muuttuu salamannopeasti tuhkaksi eikä enää nouse korkeuksiin.

Lisää helmiä, niin kauniita, puhtaita...

Minulla oli niin hyvä olla että liikutuin, nieleskellyin sanoin kuiskasin: "Kukaan ei koskaan ole ollut noin hyvä minulle, ei kukaan, en ole antanut heidän olla." Istuin siinä sylissäsi, alasti, hiukset ylhäälle kiinnitettyinä, ja sinä hieroit kipeitä hartioitani, mielestäsi se oli liian hyvää ollakseen totta - illuusio. Tulit illalla salaa aamupalatarvikkeet ja hammasharja mukanasi. "Tämähän alkaa jo olla kuin parisuhde!" nauroin. Koko päivän olin ollut kylmä ja nälkäinen, syönyt vain muutaman palan suklaata ja kissanpäänmuotoisia karamelleja, joten ajatus seuraavan aamun ruhtinaallisesta aamupalasta nostatti sieluani. Ja todella se oli ruhtinaallista: sinä, ruisleipää, voita, juustoa, meetvurstia ja vettä, korotetun sänkyni päällä, sääret pitkiksi ojennettuina. Emmekä osaa lopettaa öitämme ikinä ajoissa! Viime yökin venyi kello kolmeen iltapäivällä. En vain saa tarpeekseni sinusta, en koskaan. Sinun jälkeesi on niin vaikea palata harmaitten rakennusten ja verenhimoisten, turtuneiden ihmisten sekaan, en taida osata hengittää tätä saastunutta ilmaa. Siksi aina ahdistaa. Paitsi sinun lähelläsi, autat hengittämään, olemme yhtä, olemme ei-mitään ja kaikki, samanaikaisesti, ja minä sulan sinuun tietoisesti, enkä varo, vaikka rakastaisinkin, sinä olet rakastettava, minun rakastettavani, helvetti! Emmehän me yhdessä pysy, ehkä viime yö oli viimeisemme, mutta ainakin olen saanut kerran elämässäni tuntea, miltä tuntuu kun sielut halaavat, ja se tuntuu hyvältä, niin hyvältä että pyörryttää ja sattuu, meidän hetkemme pelastivat minut kuolemalta, sinä olet parasta tässä elämässä. Kiitos.

Isäni on minulle keinotekoinen käsite; vietettyäni yli 15 tuntia yhtäjaksoisesti maailman inhimillisimmän ihmisen kanssa oli isäni tapaaminen kipeä isku kasvojani vasten. Materia, materia, materia - hän ei osaa kuvitella millainen olisi kaikesta materiasta puhtaaksi riisuttu alkuelämä - hänelle elämä muodostuu esineistä ja hahmoista, eikä ajatuksista, hengistä, hetkistä, huokauksista...niin kuin minun maailmani. Minä halveksun häntä, ja siksi halveksun itseäni - onhan hän sentään isäni, biologinen isäni. Hän on niin töykeä ja itsekäs koko ajan, muita kuin hänen ajatuksiaan ei saisi ääneen vaalia. Hän on elämänsä keskipiste, hänen on valta, voima ja kunnia, iankaikkisesti, aamen. Minun jalkani eivät taida jaksaa enää kantaa lytättyä sydäntäni tuota ahdistavaa hirsilinnaa kohti.

15 tuntia yhden ainoan ihmisen lähellä on vaarallista, kiintymys yrittää vallata väkisinkin mielen, sydän on pakahtua lämpimästä ihosta liian lähellä, muttei sekään tunnu liialliselta. Hän olisi halunnut lausua minulle Nerudan runoja, mutta olin jo poissa seuraavana päivänä. Pelkään niin, että rakastun, hän tuntuu niin minun ihmiseltäni. Tiedämme kumpikin, ettemme halua sitoutua, haluamme elää hetkessä, vapautettuina kaikista naurettavista tavoista ja periaatteista. Siksi emme aio kiintyä. Lisäksi uskomme ystävyytemme kantavan senkin jälkeen kun kaikki romanttinen välillämme on kadonnut. Tilanteessa on vain pienoinen ongelma: hänen lähellään minä huumaudun, haluan vain liimautua häneen kiinni, hengitän häntä kuin vain hänet ympäröivä ilma minulle antaisi happea. Sydäntäni koetellaan niin paljon, että levätessämme kiihkeiden suudelmien välillä se löi ylilyöntejä niin että minua sattui ja pelotti. Minä en aio rakastua, vihakin on parempi kuin rakkaus tässä tapauksessa. Vain vähän kerrallaan tästä lähtien, ainoastaan muutama hetki kuin helmiä, joista voin hienovaraisesti koota helminauhaa, päättymätöntä, silloin sillä ei ole vaarana katketa koskaan, sen täytyy saada jäädä aina avoimeksi.

Minun vartaloni. Olenko siis velkaa kenelläkään? Jokainen solu minulle itsessäni kuuluu, minut erottaa ympäröivästä ilmasta läpinäkymätön pinta, joka kosketuksesta värähtää ja huokaa siliteltäessä - ihoni. Kuvittelin nuorempana aina, että yhdynnässä myös sielut koskettaisivat toisiaan, rakkaan ihmisen kanssa tuntisi olevansa yhtä, näkisi henkensä heijastuksen kumppaninsa kiihkeissä silmissä. Kieltämättä tuollainen haavekuva mielessäni asustaa yhä. Kummallista kyllä, mutta oltuani yhdynnässä erään sielultaan samankaltaisen ihmisolennon kanssa, olen tainnut menettää aikaisemmin tuntemani sielujen yhteyden kokonaan. Aivan kuin sieluni olisi loukkaantunut ruumini banaaliudesta, brutaalista, pinnallisesta ja pelkästään fyysisestä tahdosta, halusta. Halu on ruumiin tahto, tahto sielun halu. Yleensä minä vain tahdon, mutta huumavaan marraskuun aikana opettelin myös haluamaan ääneen. Sain mitä halusin, mutten sitä mitä tahdoin. Annoin ruumiini, mutta sieluni sulkeutui entisestään. Nyt olen hukkunut fyysisyyden lamaannuttavaan pintaliitoon, sielultani olen amputoitu, herkkyyteni karisi pois jättäen sydämeeni kivenkovia, sokeita tahtotiloja.

Marraskuussa opittua:

• Rakastan humalatilaa. Silloin olen kevyt ja ihana, raikas, sydämellinen ja kiihkeä.
• Maailman kaunein tatuointi on lehdetön puu, jonka juuret koskettivat sieluani hiljaa.
• Tunnistan helposti miehessä feminiinisyyden.
• Olen todella maskuliininen nainen, todella.
• Olen vapaa ja riippumaton.
• Vapaus ja riippumattomuus ovat tabuja tässä maailmassa.
• Vapaudestani ja riippumattomuudestani huolimatta olen heidän (ympäröivä materia) mielestään velvollinen noudattamaan kirjoittamattomia lakeja, muun muassa sitä, ettei entisen poikaystävän kaverin kanssa mennä sänkyyn, vaikka hän olisi minunkin hyvä ystäväni.
• Sisareni ei näe sittenkään. Meidän välissämme on kuilu nimeltään usko.
• Olen rikkinäinen osittain siksi, etten lapsena antanut vanhempieni näyttää rakkauttaan; se kostautuu nyt. Liikutun opettajani nyppäistessä hiuksen hihastani, äitini harjatessa hiuksiani ja ystävieni kutsuessa minua lempinimillä.
• Maailmani on mielteeni.
  
• Välittömyys tuhoaa analyyttisuuteni, tuntuu kuin olisin myynyt ajattelutapani sulautuakseni ihmisiin.
  

Humalassa en tunne kai mitään

Hermot paljastavat minut
olen sähköinen
enkä paina mitään
sinä maistut nuuskalle
jyrkänteille ja huudoille
käsivarressasi
kiemurtelee lehdetön puu
ja minä sinuun magnetoituna
seuraan sen ääriviivoja
säkenöivillä sormenpäillä
pääni taipuu
eikä sydämeni koskaan
ole ollut näin äänetön
hämmentyneenä
kurottelee se pyörremyrskyn keskeltä
mutta sinä vain taivutat enemmän
käärit minut valkoiseen pyyhkeeseen
hetken olen taas viaton enkeli
siivet vain vähän kastuneet
kiihkeistä kyyneleistä
ne levittivät meikitkin
sinun maalatut kasvosi
ovat tahrineet tyynyni
muistoksi jäänyt sormus
se on liian raskas sormilleni
eikä sydän uskalla huutaa
pettymystään
sillä kyllähän minulla kaipaus
hiipii mieleen
hieman turmeltuneeseen
hämmennykselle
ei ole sijaa tässä sängyssä
siihen saa nukahtaa
kun silmiin puunoksia piirtyy
aika siirtyy helsinkiin taas
olen tuntematon kaupungissa
joka ennen oli niin heiveröinen
nyt se hiuksiini tiputtelee
tuntemattomia nesteitä
sinusta varmaan
enkä uskalla jalallani astua
tuohon huumaavaan suihkuun
minähän hukun
ilman sinun tukeasi.