Internetin ihmeelliset olennot,

Rukoilkaa puolestani että jäisin auton alle.

Terveisin Tyttö joka unohtaa hengittää.

En jäänyt pois ratikasta silloin kuin olisi ollut soveliasta. Ajelehdin tuolla metsänvihreällä oliolla yli tunnin, tutustuin tuntemattomaan kotikaupunkiini, annoin sydämeni kavahtaa kauniita taloja nähdessäni, kuuntelin hassuja tyttöjä hieman kadehtien - minä en ole koskaan osannut olla nuori, enkä ole oikeastaan edes halunnutkaan.

He istuivat takanani, toisella oli musta lierihattu. Niiden äänet kuulostivat pikkulapsien heliseviltä ääniltä: ne olivat täynnä lapsellisia mielikuvitusolentoja, ranskalaisten tuoksua ja halpaa makeaa parfyymiä. Niitä nauratti kaikki ympärillä, eikä se johtunut humalasta - ne vain rakastavat helppoa elämää, mieltä kiihdyttäviä elokuvia ja makeutusaineita. Toinen kertoi kuinka oli kirjoittanut englannin kokeeseen nimensä tilalle japanilaisen kirosanan. Minuakin alkoi naurattaa; opettaja oli ottanut sanan merkityksestä selvää ja saarnannut. Saarnannut! Eikö hänen kieltenopettajana olisi pitänyt kehua tuota lahjakasta tyttöä japanin taitamisesta? Olin kuitenkin iloinen kun ne lähtivät. Muusikko ei kestä kovaäänisiä ihmisiä kauan.

Vanha mies istui surullisen ja sairaan näköisenä katukivetyksellä ja hieroi oikeaa säärtään. Hyväkuntoinen, terve mies. Eikä sillä ollut ketään. Olisin halunnut rikkoa lasin ja istua miehen viereen. Kantaa hänet jonnekin lämpimään maahan ja halata lujaa. Minä olen sinun kadonnut tyttäresi, minä peittelen sinut kun olet yksin ja hauras, minä tuon sinulle kirpeinä aamuina kaakaota sänkyyn, jotta uskaltaisit kohdata kylmän tuulen. Minä kannan sinua, sinäkin kannoit minua kun olin pieni ja vapaa.

Mieleni kuohuu yhä, muttei enää niin paljon. Matka rauhoitti sieluani ja hidasti kapinoivia ajatuksiani. Olen ihminen joka unohdetaan aina; minua tönitään, nimeäni ei edes kuiskata, ja sanojeni päälle puhutaan, koska lausun ne niin hiljaa. En minä heitä syytä, taistelenhan itsekin joka hetki unohtamistani vastaan. Ja kuitenkin haluaisin tehdä niin, unohtaa. Menneisyyden, nykyisyyden, tulevaisuuden haaveet. Ehkä silloin olisi helpompaa nukahtaa ikuiseen uneen Unikeonpäivänä.

Olen liian hauras astuakseni maailmaan tänään. En uskalla kohdata ketään, en edes itseäni peilistä. Taistelen, mutta putoamisriski on liian suuri: katoan, hukun, haihdun. Näinä sokeina hetkinä aika menettää merkityksensä, siitä tulee juoksuhiekkaa, johon elämän kohtaukset vajoavat apaattisina. Hiekanjyviä on äärettömästi, en saa yhtäkään niistä kiinni. Kuopan reunat ovat liian korkealla, en yletä vaikka käteni ovat pitkät. Tuntuu kuin päästäni olisi lyöty ilmat pihalle, ja sieluni hakattu rusinan kokoiseksi mytyksi. Haamuelämäni kuljettaa minua jonnekin, en osaa sanoa minne. Seison vain tyhjänä jäällä, ja sekin liukuu altani pois.

Olen aina tuntenut sen: mustan. Pienenä kuvittelin sydämeeni valon, joka laajenisi laajenemistaan kunnes täyttäisi joka soluni, suojaisi minua kilpenä ympäröivältä maailmalta. Se auttoi kun pelotti. Mutta entä sisäinen maailmani? Se minua vetää kuiluihin, se minua piiskaa vaikka itken; se syö minua. Ehkä pitää tottua. Alakuloisuuteen, masennukseksikin sitä kutsutaan. Se on synnynnäistä, sitä ei poisteta lääkkeillä tai silmälasipäisillä tyhjäpäillä. Ei kukaan sairastu masennukseen, en usko sellaiseen. Masennus on jo olemassa, se puhkeaa; ehkä aina uudestaan ja uudestaan. Minun tumma sieluni tulee isäni puolelta, isosiskonikin on perinyt sen. Kiitän Luojaa siitä, että nuorin siskoni on välttynyt siltä. Hän voi elää elämänsä kokien luonnetta kasvattavia suruja ja iloja, hän voi rakastaa kuolematta ikävään. Me mustasieluiset tulemme taas aina olemaan hieman pimennossa, huomaamme litistyneet kastemadot sateen jälkeen, sulkeudumme "ystäviltämme" ja rakastamme liikaa. Katsomme itseämme peilistä ja kavahdamme näkemäämme tuskaa. Toivomme katoavamme yön aikana pois ja silti itkemme itsemme uneen, koska pelkäämme ettemme enää herää. Olemme kokeneet liian paljon, liian varhain.

Tämäkö on kevääni?
Harmaa asfaltti tuntuu kyllä
rikkinäisten kengänpohjien alla
ja ohuet pilvet liikkuvat taas
hohtavalla taivaalla.

Kattoikkunoista
näkyy pieniä käsiä;
ne vilkuttavat minulle
ja nauravat
vihreiden piirustusten välissä.

Mutta Aurorankadulla
on lippu puolitangossa.
Vanha ihminen katsoo vihaisesti
ja osoittaa sormella pilvistä taivasta.
"Miten voi kukaan kuolla
näin puhtaana päivänä?"
Ja sitten muistan varikset
puistonpenkin olennon yllä.

Aamuisin istun ikkunalaudoilla kuin kissa
niin että näen taloista vain olennaisen:
kattojen ääriviivat ja savupiiput
jotka puhuvat valkealla äänellä hiljaa mutta lujaa.

Kylmä lasi kylmää poskea vasten
mieli täyttyy lasisista kyynelistä.
Ei tämä ole ihmisen elämää enää
ei tämä ole elämää.

Minun elämäni kulkee tuolla ylhäällä
kohti pohjoista tai etelää.
Ei sillä niin väliä
kunhan vain sydän ja vatsa ovat täynnä.

Siinä menee syntymä ja ensimmäinen suudelma
siinä mustunut sydän ja isoisän kuolema
siinä ne leijuvat valkoisina menneisyyteen
siinä ne pelokkaat linnut karkaavat.

Haluaisin soittaa äidilleni
tai kenelle tahansa joka tunnistaa minut jo kaukaa.
Kertoisin hänelle hämärtyvästä kaupungista
huojuvista mustista lonkeroista
joita puiksi kutsutaan.

Kertoisin kuinka kevyiltä jalat tuntuvat
silloin kun sävelet virtaavat veressä
ja kuinka raskas on sydän
aina kun herään.
Kertoisin miehestä
jota ympäröi tupakantuoksuinen sädekehä
ja kivestä
jolla satutettiin erästä sielua.

Hetkistä tämä maailma koostuu
helminauhan helmistä.
Pilviin tiivistyneestä vedestä
joka silittelee hiuksia iltaisin
ja heijastuksista-
nehän ovat koko elämä.

Hänen vuokseen tuoksun laventelilta.

Voiko rakastua ihmiseen jota ei tunne? Hän tuoksuu tupakalta, ja valo hänen ympärillään on keltainen ja vapaa. Hän on vapaa; mies, joka on tarpeeksi nerokas minulle, taiteilija: sielukas, lahjakas, elämänjanoinen, kapinallinen. Kaikkea mitä minä haluaisin olla. Ja kuitenkin, hän on niin nuori! En voi uskoa sitä, hänen ikäänsä, sillä hänen sielunsa on niin vanha: viisas ja vahva, elämää nähnyt, muiden yläpuolella. Sain kerran tilaisuuden jutella hänen kanssaan, 19 minuuttia vain. En saanut silmiäni irti noista kiusottelevista, lämpimistä silmistä; niiden tumma ja raastava tuli haastoi sieluni esille; tuon katseen alla minäkin olin vapaa: paljasjalkainen lapsi, intohimoinen muusa. En tarvitse ruokaa tai vettä, sillä hänen kuvansa on syöpynyt sieluuni ja ruokkii kyllä minua. En tarvitse unta, sillä haaveni hänestä on paras uni maailmassa. Maailmassa jossa tällaista rakkautta on vain kirjoissa ja naiivien tyttöjen sydämissä. Haluan elää, haluan elää!