Tuulen kadonnut

"Muutos on ainoa pysyvä asia maailmassa." Eihän se niin olekaan, kaikki on pysyvää. Inkarnaatio. Niin sitä tapahtuu kaikelle: ei mikään muutu, kaikki vain muuttaa muotoaan, usein huonommaksi, joskus kai paremmaksikin. Pettymyksistä koostuu elämä, samoista virheistä, jotka kyllä tunnnistetaan, mutta joista ei opita koskaan. Mitä hyötyä on yrittää kehittyä, kun vuosien päästä palaan kuitenkin samaan lähtöpisteeseen? Niin on käynyt lähes kaikille, joita olen ihaillut, rakastanut, pitänyt maailman älykkäimpinä ihmisinä. Ja sitten hetkessä kaikki onkin naiivia illuusioita; tarvitaan vain pieni heijastus entisestä elämästä, joka murskaa kaiken. Tyhmyys on petollista; skeptisyys - sitä sen sijaan tarvitaan. Ei hauras ihminen jaksa muuten. Minä olen samaa verta kuin isä, joka on nyt täysin vieras minulle. Jälleen. Annoin jo anteeksi, syytin itseäni syrjimisestä, itkin hänen kärsimystensä vuoksi, ja sitten...Hän pettää minut taas. Juo. Huutaa. On se sama hirviö, joka ajoi lapsena pihakivelle itkemään syksyisessä lehtisateessa. Minä olin niin onnellinen aikuismaisesta ajattelutavastani, ylpeä. Sydämeni potkaistiin takaisin menneisyyden tuskiin.

Toissailtana kävelin merenrantateitä pitkin. Poltin tupakkaa. Savu ja lokkien toiveikkaat ulvaisut tuudittivat turvalliseen uneen. Ilta oli kostea, joten minun kyyneileitäni ei tarvittu. Nojasin kylmään kiviaitaan, satamavalot häikäisivät silmiin. Tuuli, ihana tuuli - sitä minä rakastan Helsingissä. Halusin jonkun nostavan minut ilmaan, olla vain tuulen armoilla, lentää kohti sadetta, ja sitten pudota pehmeään veteen ja hukkua. Elämä on kai pinnallista, mutta luontaiset ihmeet säilyttävät syvyytensä: meri, aurinko, tuuli, sade, tähtitaivas, tämä pölyinen maa. Olen liian usein kiittämätön, en muista lausua ihailuani luonnolle, en vietä aikaa raa'assa ilmassa haistellen suolaisia ja makeita tuoksuja.