Lisää helmiä, niin kauniita, puhtaita...

Minulla oli niin hyvä olla että liikutuin, nieleskellyin sanoin kuiskasin: "Kukaan ei koskaan ole ollut noin hyvä minulle, ei kukaan, en ole antanut heidän olla." Istuin siinä sylissäsi, alasti, hiukset ylhäälle kiinnitettyinä, ja sinä hieroit kipeitä hartioitani, mielestäsi se oli liian hyvää ollakseen totta - illuusio. Tulit illalla salaa aamupalatarvikkeet ja hammasharja mukanasi. "Tämähän alkaa jo olla kuin parisuhde!" nauroin. Koko päivän olin ollut kylmä ja nälkäinen, syönyt vain muutaman palan suklaata ja kissanpäänmuotoisia karamelleja, joten ajatus seuraavan aamun ruhtinaallisesta aamupalasta nostatti sieluani. Ja todella se oli ruhtinaallista: sinä, ruisleipää, voita, juustoa, meetvurstia ja vettä, korotetun sänkyni päällä, sääret pitkiksi ojennettuina. Emmekä osaa lopettaa öitämme ikinä ajoissa! Viime yökin venyi kello kolmeen iltapäivällä. En vain saa tarpeekseni sinusta, en koskaan. Sinun jälkeesi on niin vaikea palata harmaitten rakennusten ja verenhimoisten, turtuneiden ihmisten sekaan, en taida osata hengittää tätä saastunutta ilmaa. Siksi aina ahdistaa. Paitsi sinun lähelläsi, autat hengittämään, olemme yhtä, olemme ei-mitään ja kaikki, samanaikaisesti, ja minä sulan sinuun tietoisesti, enkä varo, vaikka rakastaisinkin, sinä olet rakastettava, minun rakastettavani, helvetti! Emmehän me yhdessä pysy, ehkä viime yö oli viimeisemme, mutta ainakin olen saanut kerran elämässäni tuntea, miltä tuntuu kun sielut halaavat, ja se tuntuu hyvältä, niin hyvältä että pyörryttää ja sattuu, meidän hetkemme pelastivat minut kuolemalta, sinä olet parasta tässä elämässä. Kiitos.

Isäni on minulle keinotekoinen käsite; vietettyäni yli 15 tuntia yhtäjaksoisesti maailman inhimillisimmän ihmisen kanssa oli isäni tapaaminen kipeä isku kasvojani vasten. Materia, materia, materia - hän ei osaa kuvitella millainen olisi kaikesta materiasta puhtaaksi riisuttu alkuelämä - hänelle elämä muodostuu esineistä ja hahmoista, eikä ajatuksista, hengistä, hetkistä, huokauksista...niin kuin minun maailmani. Minä halveksun häntä, ja siksi halveksun itseäni - onhan hän sentään isäni, biologinen isäni. Hän on niin töykeä ja itsekäs koko ajan, muita kuin hänen ajatuksiaan ei saisi ääneen vaalia. Hän on elämänsä keskipiste, hänen on valta, voima ja kunnia, iankaikkisesti, aamen. Minun jalkani eivät taida jaksaa enää kantaa lytättyä sydäntäni tuota ahdistavaa hirsilinnaa kohti.

15 tuntia yhden ainoan ihmisen lähellä on vaarallista, kiintymys yrittää vallata väkisinkin mielen, sydän on pakahtua lämpimästä ihosta liian lähellä, muttei sekään tunnu liialliselta. Hän olisi halunnut lausua minulle Nerudan runoja, mutta olin jo poissa seuraavana päivänä. Pelkään niin, että rakastun, hän tuntuu niin minun ihmiseltäni. Tiedämme kumpikin, ettemme halua sitoutua, haluamme elää hetkessä, vapautettuina kaikista naurettavista tavoista ja periaatteista. Siksi emme aio kiintyä. Lisäksi uskomme ystävyytemme kantavan senkin jälkeen kun kaikki romanttinen välillämme on kadonnut. Tilanteessa on vain pienoinen ongelma: hänen lähellään minä huumaudun, haluan vain liimautua häneen kiinni, hengitän häntä kuin vain hänet ympäröivä ilma minulle antaisi happea. Sydäntäni koetellaan niin paljon, että levätessämme kiihkeiden suudelmien välillä se löi ylilyöntejä niin että minua sattui ja pelotti. Minä en aio rakastua, vihakin on parempi kuin rakkaus tässä tapauksessa. Vain vähän kerrallaan tästä lähtien, ainoastaan muutama hetki kuin helmiä, joista voin hienovaraisesti koota helminauhaa, päättymätöntä, silloin sillä ei ole vaarana katketa koskaan, sen täytyy saada jäädä aina avoimeksi.

Minun vartaloni. Olenko siis velkaa kenelläkään? Jokainen solu minulle itsessäni kuuluu, minut erottaa ympäröivästä ilmasta läpinäkymätön pinta, joka kosketuksesta värähtää ja huokaa siliteltäessä - ihoni. Kuvittelin nuorempana aina, että yhdynnässä myös sielut koskettaisivat toisiaan, rakkaan ihmisen kanssa tuntisi olevansa yhtä, näkisi henkensä heijastuksen kumppaninsa kiihkeissä silmissä. Kieltämättä tuollainen haavekuva mielessäni asustaa yhä. Kummallista kyllä, mutta oltuani yhdynnässä erään sielultaan samankaltaisen ihmisolennon kanssa, olen tainnut menettää aikaisemmin tuntemani sielujen yhteyden kokonaan. Aivan kuin sieluni olisi loukkaantunut ruumini banaaliudesta, brutaalista, pinnallisesta ja pelkästään fyysisestä tahdosta, halusta. Halu on ruumiin tahto, tahto sielun halu. Yleensä minä vain tahdon, mutta huumavaan marraskuun aikana opettelin myös haluamaan ääneen. Sain mitä halusin, mutten sitä mitä tahdoin. Annoin ruumiini, mutta sieluni sulkeutui entisestään. Nyt olen hukkunut fyysisyyden lamaannuttavaan pintaliitoon, sielultani olen amputoitu, herkkyyteni karisi pois jättäen sydämeeni kivenkovia, sokeita tahtotiloja.

Marraskuussa opittua:

• Rakastan humalatilaa. Silloin olen kevyt ja ihana, raikas, sydämellinen ja kiihkeä.
• Maailman kaunein tatuointi on lehdetön puu, jonka juuret koskettivat sieluani hiljaa.
• Tunnistan helposti miehessä feminiinisyyden.
• Olen todella maskuliininen nainen, todella.
• Olen vapaa ja riippumaton.
• Vapaus ja riippumattomuus ovat tabuja tässä maailmassa.
• Vapaudestani ja riippumattomuudestani huolimatta olen heidän (ympäröivä materia) mielestään velvollinen noudattamaan kirjoittamattomia lakeja, muun muassa sitä, ettei entisen poikaystävän kaverin kanssa mennä sänkyyn, vaikka hän olisi minunkin hyvä ystäväni.
• Sisareni ei näe sittenkään. Meidän välissämme on kuilu nimeltään usko.
• Olen rikkinäinen osittain siksi, etten lapsena antanut vanhempieni näyttää rakkauttaan; se kostautuu nyt. Liikutun opettajani nyppäistessä hiuksen hihastani, äitini harjatessa hiuksiani ja ystävieni kutsuessa minua lempinimillä.
• Maailmani on mielteeni.
  
• Välittömyys tuhoaa analyyttisuuteni, tuntuu kuin olisin myynyt ajattelutapani sulautuakseni ihmisiin.
  

Humalassa en tunne kai mitään

Hermot paljastavat minut
olen sähköinen
enkä paina mitään
sinä maistut nuuskalle
jyrkänteille ja huudoille
käsivarressasi
kiemurtelee lehdetön puu
ja minä sinuun magnetoituna
seuraan sen ääriviivoja
säkenöivillä sormenpäillä
pääni taipuu
eikä sydämeni koskaan
ole ollut näin äänetön
hämmentyneenä
kurottelee se pyörremyrskyn keskeltä
mutta sinä vain taivutat enemmän
käärit minut valkoiseen pyyhkeeseen
hetken olen taas viaton enkeli
siivet vain vähän kastuneet
kiihkeistä kyyneleistä
ne levittivät meikitkin
sinun maalatut kasvosi
ovat tahrineet tyynyni
muistoksi jäänyt sormus
se on liian raskas sormilleni
eikä sydän uskalla huutaa
pettymystään
sillä kyllähän minulla kaipaus
hiipii mieleen
hieman turmeltuneeseen
hämmennykselle
ei ole sijaa tässä sängyssä
siihen saa nukahtaa
kun silmiin puunoksia piirtyy
aika siirtyy helsinkiin taas
olen tuntematon kaupungissa
joka ennen oli niin heiveröinen
nyt se hiuksiini tiputtelee
tuntemattomia nesteitä
sinusta varmaan
enkä uskalla jalallani astua
tuohon huumaavaan suihkuun
minähän hukun
ilman sinun tukeasi.

Hän ei minua löydä
sillä olen osa asfaltoitunutta minua.
Ihanat pellot taustallasi
ovat keltaiset ja nauravaiset
kuin pienikätiset lapset
jotka kylmiä kaiteita silittelevät
ikävä kirkkaissa silmissään.
"Miksi tämä niin kylmältä tuntuu?
Kaunis mutta niin kylmä..."

Ikuisesti nukun piiloissa
heräänhän aina sumuun
mutta silti varjoihin
juoksen henkeni edestä
sillä vesi takani huokailee
enkä osaa tanssia merenpinnan päällä.
Jalkapohjat kohtaavat jäällä -
"Miksi tämä niin kylmältä tuntuu?
Sinä mutta niin kylmä..."

Pieni valkoinen tarina

Sen piti olla väliaikaista. Nainen ei tahtonut muuttua tahdottomaksi, eikä varsinkaan tahdittomaksi. Viiden viikon ja kuuden päivän jälkeen hän oli kuitenkin pahasti koukuttunut: ei askel enää tallannut mustia viiruja suojateillä, ei katse keskuttynyt ihmisiin, joissa rakkaus on huomaavainen. Nyt takkaili hän alituiseen noita yksinäisiä raitiovaunuhaaveilijoita, naista joka itsekseen puhui kädessään katkennut tupakka; sen hän heitti kumpuilevalle muovilattialle ennen kuin hypähti horjahdellen ulos kylmälle pysäkille, ja miestä kainalosauvojen kanssa, ainoiden tukijoidensa, ne eivät pettäneet, eivät tönineet horjuvasieluista vaeltajaa, jonka mieli ei koskaan ollut terävyyttä tavoittanut.

Rakastunut on hajamielinen ja sairas, pakenee naiivina totuutta, sitä ettei maailma ole pehmeä ja syleilevä, ettei hän ole välttämättä kuulas ja todellinen. Sairaana on kuitenkin helppo hengittää, vaikka kanavat toisiin ihmisiin saattavatkin olla tukossa. Hengityksen kulkiessa sydänkin uskaltaa olla itsepäinen ja rohkea, äänekäs, suorastaan manipuoloiva - mitä voi mieli tällaisessa tilanteessa tehdä? - Fantasioida lisää, vielä vähän, niin että uusia tunteita syntyisi, uusia sanoja, tarinoita, muistoja. Muisteluhan on niin kovin ihanaa, muistoja voi värittää miten haluaa, ne voivat tuoksua vaikka kirsikkapuun kukilta vaikkei olisi ikinä käynyt vaaleanpunaisen silkin maassa, tai sahramilta ja auringolta, vaikka olisi ikänsä elänyt kylmyyden ja vaaleatukkaisten ympäröimänä. Juuri vääristyneet muistot tekivät naisesta apaattisen ja riippuvaisen - hän oli vahigossa alkanut rakastaa ihmistä, jonka oli unessa muistoihinsa piirtänyt. Hän oli jopa kirjoittanut erään soivan huoneen seinälle " S. M., en tunne sinua mutten silti voi lakata jumaloimasta sinua." - tämän hän kirjoitti kaiken lisäksi nurinkurin, tyyliin "Aunis atsamiolamuj atakal iov itlis nettum aunis ennut ne ,.M.S". Eikä hän tajunnut olevansa romanttinen ja hupsu, hän ei tajunnut S.M.:n pyyhkivän tuota sydänverellä kirjoitettua tekstiä syljellään kostutetulla sormella pois ikuisiksi ajoiksi.

Nainen ei ollut mitenkään tyhmä, itse asiassa hän oli tavallista älykkäämpi, ehkä monien älykkäiden mieli onkin erityisen herkkä ja taipuvainen hallusinaatioon. Eräänä kesäkuun kauniina päivänä tuo jumalainen mies, tupakan ja nahkatakin tuoksuinen pyysi naista soittamaan kanssaan, kyseessä oli muutaman viikon kestoinen projekti pienellä paikkakunnalla järjestettävässä konserttisarjassa. Miten he harjoittelivatkaan! Heleästi soi viulu uhkean pianon kaikuessa taustalla ja he tiesivät sielujensa laulavan samanaikaisesti, siksi niin helppoa oli yhteissoittokin. Jälkeen viimeisen yhteisen konsertin oli naisen sydän arka ja itkuinen, hänen parhaat muistonsa kesästä liittyisivät noihin hämmentäviin hetkiin, jolloin heidän soittonsa kietoituivat yhteen kuin miehen ja naisen kiihkeät vartalot lämpimässä aurinkoyössä. Heti oli nainen ihastunut noihin ruskeiden silmien paloon, hän antoi itselleen luvan: rakastaa kerrankin saat, mutta tee se salaa, älä näytä, älä ääneen huokaa, älä kyyneltäkään näiden viikkojen jälkeen hänen vuokseen vuodata. Hän ei pysytynyt lupaustaan pitämään, hän oli pakahtua kauhusta ja tuskaikävästä kun ei nähnyt enää rakastaan päivittäin tai edes viikoittain. Hän alkoi haaveilla, päivät kuluivat sängyllä maatessa, valkoiset verhot olivat kuukauden päivät suljettuina, niiden pienistä rei'istä kuulsi auringon uskalias valo saaden verhot välkehtimään kuin ne olisivat pieniä timantteja täynnä. Valkoiset seinät olivat muuttunet itkunsumentamissa silmissä harmaiksi. Hän odotti ja odotti, puhelua, koputusta oveen, kiven heittoa ikkunaan, mitä vain - kunhan vain mies osoittaisi myös tuntevansa tuskaikävää. Mitään ei kuulunut paitsi uhkaava tuuli pihakoivussa, lasten helisevät äänet - ne nauroivat lämmöstä ja levosta. Nainen oli muuttunut eläimeksi, hän ei tunnistanut enää peilistä heijastuvaa olentoa, ei se tummine silmänalusineen ja luisine enkelinluineen näyttänyt enää ihmiseltä. Kerran hän heräsi tuskaisena ja hikisenä, unessa mies olikin naimisissa, käveli kirkon käytävää pitkin talloen valkopukuisen naisen kanssa hänen viulunsa, hänen esiintymisvaatteensa ja lopulta ennen alttarille saapumista hänen ruumiinosiaan, niitä oli ripoteltu samettiselle käytävälle kuin ruusun terälehtiä. Tällaisia kauheuksia hän uneksi, eikä lopulta enää tiennyt oliko unessa vai ei, niin pahalta tuntui tuo oletettu hereilläolokin. Lopulta hän uskaltautui ja nousi todella, lähti ulos tuulen kannateltavaksi, käveli kohti kolisevia raitiovaunuja. Kylmä oli kovin, hän työnsi kädet taskuihin. Jotain siellä oli, vasemmassa taskussa - tupakka se oli, tai oikeastaan vain puolikas. Toinen puolikas olisi varmasti vielä miehellä, eräänä huumavana kesäiltana harjoitusten päätteeksi olivat he leikillään vetäneet pitkää tikkua tupakoilla jostain hassusta velvollisuudesta. Muistoksi olivat molemmat ottaneet itselleen valkoisen myrkkypalan. Nainen suuteli omaansa hellästi ja hymyili. Raitiovaunu hidasti, oli tullut aika hypätä hoiperrellen ulos.

Mitä hän näkeekään? Tutun nahkatakin verhoavan selän, se kulkee poispäin pysäkiltä; nainen huutaa "S-----!", muttei ääni kanna, hän ei ole käyttänyt sitä viikkoihin. Vihdoin hän pääsee tien yli, talloo valkoisia viivoja miten sattuu, kunnes yhtäkkiä pysähtyy metallisten kiskojen väliin. Hän kumartuu, nostaa tärisevien sormiensa väliin valkoisen palan, ottaa samankokoisen kappaleen taskustaan, sovittaa, ne sopivat yhteen kuin miehen ja naisen rakastuneet ruumiit, kuin viulun ja pianon ilakoiva sointi kesäkuisina onneniltoina. Hän on varma nyt, mies ei sittenkään välitä. Hän on nyt lopullisesti sokeutunut ja kuuroutunut, ei huomaa kuinka lähestyvä vihreä vaunu huutaa. Alle hän jää, kädessään kaksi palaa tupakkaa, ja kun ensihoitajat avaavat kylmettynyttä kiinni puristettua nyrkkiä, sanovat he päätään pudistellen: "Kyllä on kummalliseksi maailma käynyt, kodittomillakin on varaa tuhlata tupakkaa katkomalla niitä miten sattuu." Nahkatakkinen mies toisella puolella tietä tuntee levottomuutta, hän tietää näkevänsä jotain tuttua, muttei vain saa päähänsä mitä. Sitten hän kauhuissaan muistaa, kerran lapsuudessaan näki hän naisen jäävän raitiovaunun alle, äitinsä. Lamaantunut musta hahmo kyyristyy jalkakäytävälle, nyt on jotain sisällä rikkoutunut, katkonaiseksi jää hirveä huuto, kun aikuinen mies muistaa jotain minkä pisti itsensä unohtamaan kauan sitten.

Kolme nocturnea

1

Kyynelhelmin koristeltu,
iholla ainainen värinä,
kuin lammikot salamasateessa -
hiussuonet välkehtivät pelosta.


2

Kauhistuksessa makaa ylpeys,
hampaaton ja väsynyt.
Henkeänsalpaava pelokkuus
reittiään yhä etsii...


3

Kuunutuinen haikeus
minut eilen peitteli,
runneltu maa rapisteli
kesäjalkojeni alla.

Hengityksessäni ripaus
rapisevia lehtiä ja unta.
Pää kääntyilee satamavaloihin -
siellä lipuu valkoinen aavelaiva
kuin hätääntynyt joutsen.

Ilman kosketustasi
en osaa lentoon nousta.

Siivet rikkinäisinä liidän
pitkin vedenpintaa,
kevyenä ja kylmänväreisenä,
eikä tuuli tarpeeksi lämmin
pörröttämään harmaita höyheniäni.

Ilman kosketustasi
olen jääpintainen ja yksi,
enkä sinuun sulaudu
ennen kuin rikki on sydänjää.

Minä en silmissäni näe
enää mitään vihreää.
Niissä lepää lamaannuksen tuli
ontto ja pupillinmusta.

Nukahtaessani hapuilen sinua
eikä mikään niin itketä
kuin kauhea kuoppa pellavapinnalla.
Siinä on rakkautemme hauta.

Ja minä yhä vain hapuilen
käsi kumahtaa lasiin
minä unohdan unet ja unelmat
nukahdan lasinsirpalepeiton alle.

Enkä sinä yönä näe pimeää
näen sinut ja kirkkaan jään.
Ja minä huudan vedenalaisessa häkissä
muttei sinun katseesi kanna enää.

En herätä haluasi lainkaan,
hukuttava vesi kylpee pehmeydessä,
tämä lakana vartaloni alla taas
on sielunmurusia täynnä.

Haluaisin eroon hankkiutua tästä säälittävästä mielentilanteesta, minä roikun toisen jalan varassa vuorenjyrkänteeltä, ei sittenkään - minua roikotetaan, roikotetaan ja ravistellaan, ja minun sydämeni kärsii rytmihäiriöistä sen vuoksi. Hiusten latvat koskettavat välillä valtameren pintaa alapuolellani, veri pakkautuu päähäni, jalkojani paleltaa ja niin pieniksi muuttuvat ne yht'äkkiä, aivan kuin lapsen jaloiksi. Ja verisuonet niissä ovat turkooseja kuin vesi, ne kiemurtelevat ihoa pitkin kuiskien pelkoja ja kauhutiloja, ne kiemurtelevat kohti keskivartaloani, kohti sydäntäni, ja kun ne mieleni kiinni saavat, muutun vedeksi kiinteässä olomuodossa - jäätä se on.

Kylmyydestä minulla ei ole mitään halventavaa sanottavaa, osa minua se on. Minä valitan siitä usein, tunnenhan kärsimystä kohmeuden vuoksi, mutten vihaa tai paheksu, minun on kuu, minun on kylmyys. Olenhan syntynyt siniveriseksi, auringon kaunis lapsi en ollut koskaan. Aurinko minut saa rakkauden mielentilaan, haavelliseen atmosfääriin, jossa ajatukset muuttuvat unelmiksi jotka tulevat itäisistä maista ja matkustavat yli merten paratiisiin; tuuli tarttuu hiuksiin ja hymyilen niin että pyörryttää, paljaita varpaita kutittaa laivan kostea kansi, laivan, joka minun haavekantajani on aina. Mutta kuu...kuu minua huolestuttaa, kuu minun vereni hetkessä seisauttaa ja sitten taas pistää virtaamaan hirvittävällä vauhdilla, niin että päässä on uhkea huimaus. Kuu minut haastaa kaksintaisteluun, ja minä vastaan, en vielä ole valmis, mutta sinä päivänä, kun sinä mustaksi muutut, minusta tulee valorengas ympärillesi, ja minä tukahdutan SINUT hopealoistoosi.

Haukon itkeneiden ilmaa

Sieluni on pakahtua nyt, olen liikaa valvonut, mieleni ei käsitä musiikin suuruutta; miten paljon tähän maailmaan mahtuukaan yhä kauneutta. Ja silti ne sanovat ettei ihminen sielullaan näe...siksi lapsiakin tapetaan kohdussa. Tappajat kuvittelevat ettei elämää ole ennen kuin ovat muodostuneet sydän ja keuhkot. En minä saarnaa enkä paheksu, ymmärrän kyllä vaikeat olosuhteet - olisihan hirvittävää esimerkiksi kasvattaa tuntemattoman raiskaajan lasta. Mutta älkää minulle sanoko kaiken olevan kemiallisia reaktioita ja sattumaa.

Vesipisaroita keräilen kämmeniini
hiuksiin sulkeutuu ihanuus
kun pääni vihdoin olallasi lepää
sydänveremme sekoittuvat hiljaa...

Avohaavoja täynnä avaruutemme
siihen sulivat katkeruus ja pelko
hyökyaalto pyyhki ikävän kauas
eikä katse enää hamua veteen.

Aalloissa kevyinä keinuimme
kasvot pohjaan painoimme
oli raskas tunne rakkaudesta
hätääntyneet silmät pyyhkiytyivät.

Ja kun minä auringon tapasin
en ehtinyt hyvästellä
avokämmenin varpaillani kuljin
ettei huokaus koskettaisi pimeää.

Haukon itkeneiden ilmaa
se on kerännyt palasydämiä
minä yhä vain keräilen
hukkuneita simpukoita.

Värähdyksiä

Pimeydessä lepää mieli onnellisena, ei aina tarvita valoa elvyttämään kuihtuvaa. Tänään minulle riittää muisto maisemasta viisi tuntia sitten: aurinko näyttäytyi ylpeänä ja kauniina sateen jälkeen, kuivujen kosteita lehtiä häikäisi, ne helisivät herkkinä kirkastuneessa ilmassa. Minäkin annoin valon imeytyä kasvoilleni, keräsin siitä voimaa hetkiin jolloin pimeässä ei näe, niin kuin tämä hetki, siksi sydämeni ei kiihdytä tai hidastele suotta, siksi hengitän syvään vaikkei juuri nyt häikäise.

Hassua, aivan hetkessä, tätä kirjoittaessani musta alkoikin jälleen vetää minua maanpinnalta jonnekin, ylös, toivoisin, mutta ehkä se viekin minua alas. Perun edellisen kappaleen toiveikkaat hengähdykset, en ole rauhallinen enää. Syy: kuuntelin väistämättä toisen viulistin harjoittelua, niin virtuoosimaista, niin ammattitaitoista, ja minua alkaa jälleen ahdistaa osaamattomuuteni. "Ei haittaa, sinä et kilpaile muiden kanssa, sinä olet lahjakas monessa, voit tehdä muutakin elämässäsi," sanoo inhimillinen ääni sisälläni. Mutta se vahvempi ääni, se on tuskainen huuto: "Mitä helvettiä sinä teet, sinä huono olento? Miksi yrität kun kuitenkin petyt? Miksi haluat kun et kuitenkaan saa? Etkö muka ole pettynyt jo tarpeeksi elämäsi aikana? Luulisi sinun jo olevan realistisempi itsesi suhteen... Säästä sydäntäsi, suojele itseäni, ihminen."

Itkettää kovin, enkä osaa valuttaa kyyneliä. Itsekontrollini on melko kehittynyt, edes kyyneleet eivät pääse halutessaan valloilleen, minä hallitsen kaikkea itsessäni. Spontaaniksi haluan tulla jonain päivänä. Toiveikkaana kirjoittelen usein listoja päiväkirjaani: "Nämä asiat haluan tehdä seuraavan puolen vuoden aikana" tai jotakin muuta vastaavaa. Yleensä huokaukset koskevat seuraelämää, yleissivistystä, ulkonäköä, soittamista, kielten opiskelua, elämyksiä, yleisesti elämistä. Eläminen merkitsee minulle sanana jotain erittäin korkealaatuista, olen antanut sille tiukat kriteerit: pelkkä hengittäminen ei tarkoita elämistä, ja lisäksi pitää muistaa, ettei kaikki hapen ja hiilidioksidin konemainen, pintapuolinen vaihtokauppa ole hengittämistä; enhän minäkään usein hengitä, siksi en siis osaa elääkään. Elämän tarkoituksena on oppia elämään, miten naurettavaa. Niin se vain taitaa olla, ne jotka hallitsevat elämäänsä, osaavat kulkea kompastelematta, rehellisesti omana itsenään, ovat usein pitkäaikaisesti onnellisia. Minulla, joka hiippailen katukivetysten päällä, ja pelkään hengästymistä niin paljon, että mieluummin vaivun pyörryksiin, on itkettävän pitkä matka elämäni tuntemiseen, sen hallintaan, sen vaalimiseen, elämiseen.

Lopulta olisin kaiken saanut:
pettymykset, hiusten silitykset
mutta minä mieletön
työnsin jokaisen käden pois.
Silmät yhteen puristettuina
niin kovaa että sattuu
etten tuntisi sydäntäni
etten pelosta hätääntyisi.
Nyt ihoa pistelee
miljoona neulaa, ne
salamoivat auringossakin
saavat soluni huutamaan Jumalaa
ja kun suuri käsi sieluani nostaa
minä riuhtaisen elämästä irti
eikä mikään murra minun muuriani
sillä tässä ruumissa
asuu itsenäinen nainen
jolle riittää kaksi kättä.
Niillä minä tieni raivaan
sieluani silittelen
ja kaksi keuhkon puolikasta
riittävät hengittämiseen
enkä minä tarvitse
hengityskoneita vierelleni.

Puolikuu

Viime yönä näin värikkäitä unia. Ehkä se johtui siitä, että onnellisena ja väsyneenä nukahdin päiväkirjani ääreen, kattolamput lämmittivät kasvojani koko yön, enkä siis joutunut sietämään pimeää hetkeäkään. Yksi unistani kiinnittyi minuun erityisesti, siinä olin naisellinen ja herkkä, pehmeä ja värisevä; en pelännyt, jännitin vain hieman punastellen, olin ajatuksiltani hellä ja hyväntahtoinen. Tuossa kauniissa vaalenvihreässä tarinassa, jossa miljöönä oli eduskuntatalon kivet punertavassa loistossaan, minun seuranani oli mies, jonka nimi alkaa aakkosten kolmannella vokaalilla. Minä olin ihastunut ja vapaa, olin rentoutunut, ja hänkin oli - toisiamme halusimme miellyttää, toisiimme tehdä vaikutuksen. Uni oli kummallinen, ymmärsin sen vasta muutaman tunnin kuluttua heräämisestäni: enhän minä ole ollut ihastuksissani tuosta miehestä. Hän kyllä on katsellut minua joskus valppain silmin, mutta vain hienovaraisesti - emme ole kumpikaan röyhkeitä rakkausasioissa. Minua hymyilytti kun muistin juuri hänen olleen tuo uneni prinssi!

Myöhemmin, kierrellessäni kouluni alakerran kakofoniassa, näin herkän hahmon uinuvan sinisellä leposohvalla - hän se oli, tuo uneni mies. Hymy nousi kasvoilleni taas, mikä sattuma! Hän näytti niin kovin hellyyttävältä pitkine raajoineen tuolla puolikuunmuotoisella sohvalla; hiukset lepäsivät hiljaa skeptisellä otsalla, suljetut silmäluomet värisivät hallitsemattomasti paljastaen tarkkojen korvien kuulleen heleän ääneni. Mutta minä jatkoin matkaa, en minä uniani halua todeksi luoda...

Haluaisin uskoa sattuman olemattomuuten, siihen että asiat tapahtuvat syystä, mutten halua huijata itseäni keksimällä symboliikkaa tyhjästä, siksi en voi kieltää sattumia. Kirjatessani unta päiväkirjaani havahduin nimittäin yht´äkkiä: puolikuunmuotoinen sohva, mistä minä sen sanan keksin? Olenko muka tietoisesti kiinnittänyt huomiota sohvan muotoon? Sillä viime yönä taivaalla loisti puolikuu. Muistan sen selvästi, sillä kotiin saapuessani jäin hetkeksi tuijottamaan sitä. Kuulla on tapana lumota minut joka kerta, tunnen siihen enemmän yhteyttä kuin aurinkoon. Tuona yönä kohotin siis haltioituneet kasvoni kohti loistavaa puolikasta mustalla taivaalla, hengähdin, hymyilin: minun kuuni, minulle se salaa kuiskailee, se tuntee sieluni salat, se johdattaa minua (myöskin harhaan). Kuun lumossa on jotain mystistä ja kiihottavaa, sydämeni alkaa lyödä tiheämpään, minä hengästyn ja valpastun, ja katsottuani muutaman hetken tuota ihmeellistä inspiraation lähdettä, tunnen sen kantavan minua hopealankojen varassa loppumatkan. Mitä voin uskoa? Kuuko minulle antoi tuon unen kuiskauksessaan? Enhän minä edes ikinä muista uniani! Tämän muistin, hurmioituneen kuuhetken jälkeen; tämän miehen, jota puolikuu kannattelee lepohetkien aikana. Enkä edes tiedä kuiskiko hänen kuunsa samana yönä...

Keksijä

Näin kerran unen keksijästä,
enkä koskaan lakkaa ikävöimästä...
Hän lahjaksi antoi minulle
korvaaja-minän sielulle.

Tuon hassunimisen robotin hän minua varten keksi,
näki murheeni, kyyneleeni, muuttui itsekin surulliseksi.
Halusi minun anteeksi antavan itselleni ja muille,
tottuvan elämään ihmisyydessä, kaipuutta kaukaisille teille.

Niinpä rakensi hän sielun teräksestä
ruostumattomasta, kyynelten kestävästä.
Se omani korvaisi silmänräpäyksessä,
auttaisi elämään oikein ja hetkessä.

Ja niin minä uusin sieluin näin -
näin kuivin silmin, aukko sydämessäin.
Koskia pitkin laskin ja nauroin:
"Kuinka helppoa on elämä teräksisenä!"

Loppua ei tullut hymystä tuosta
kylmettyneestä, läpikuultavasta,
eikä koskaan tulvinut kyynelten maa,
tungettuna kylmään terässielun taa.

Muttei elämässä kukaan itkuitta liidä,
kerran alkoi vuotaa paikka lähellä sydäntä.
Vereen peittyi sielu harmaa,
"Keksijä, Keksijä! Oi, pelastakaa!"

Ja lopulta oivalluksen keksi tuo nero:
"Kylmällä ja kuumalla on liian suuri ero,
en voi minäkään patsasta eloon herättää,
enkä ihmistä terässielun varaan jättää."

Mikä neuvoksi siis?
Oli aito sielu jälkeen talviunien kovin hauras,
pois maanpäältä kaipasi se, mahdollisimman kauas.
Niin sai sielu Keksijältä siivet joilla lentää -
nyt se hymyillen aurinkoa kiertää,
ei muista enää hämärää.

Vain myrskytuuli jää jäljelle, kun minun henkeni lähtee lentoon. Enkä minä pelkää, olen yksi noista pilvenhattaroista, ilma on ollut elementtini aina, minä kuulun ylhäälle - sieltä voin katsella alaspäin, pitää päätäni niin kumarassa kuin haluan, täällä maan pinnalla se nimittäin vaikeuttaa vähän: näen askelteni kulun, mutta ihmisistä silmiini heijastuvat vain jalat ja varjot. Ja minä odotan sitä päivää, jolloin näen vihdoin sen, mitä olen koko elämäni odottanut: toiset yhtä mustat varpaat, toisen mustavarjoisen. Tähän mennessä kaikki on ollut vain harmaata, siihen minua ei huiputeta mukaan - banaaliuteen siis; minä etsin viisi- ja puolisakaraista tähteä noiden miljardien viisi- ja kuusisakaraisten joukosta. Minun pyyteetön rakkauteni on omistettu tuolle puolikkaalle sakaralle, se on tekevä elämästäni täyden, se on satuttava ja pehmentävä, se on kiihottava ja lupaava, ja minäkin lupaan sille: tässä kämmenelläni saat levätä niin kauan kunnes heräät. Ja sinä aamuna auringon valo heijastuu sinusta silmiini, ja kasvoilleni kiipeää punasteleva valo, eikä mikään voi katkaista tuota sädettä, joka sinusta heijastuu suoraan silmiini - me olemme sidotut toisiimme, me kuulumme yhteen. Enkä milloinkaan laita tuota kämmentäni nyrkkiin, minä lupaan olla helisevä ja avoin elämäni jokaikisenä päivänä, ja hiljaa annan sinun olla vain puolikas, eikä se ole mikään vain, se on AINOASTAAN. Uniikki, ainutlaatuinen sinä olet puolikkaine sakaroinesi, eikä kukaan muu saa tarrattua sinusta kiinni; kukaan muu ei kauneuttasi nää, eivätkä muut ymmärrä, että sinä olet se täydellinen yksilö, tabula rasa, josta muut ovat jalostuneet joko vailinaisiksi tai liiallisiksi.

Täysikuu syöpyy lisää tänä yönä, minä kävelen varovasti kotiin, ettei kuu huku äärettömyyteen. Miten minä muuten tunnistaisin sinut pimeältä taivaalta? Mitä hulluutta! Itsehän sinä loistat, tähti olet. Kuu vain peilaa, ei se anna valoa; se valehtelee ja huijaa, imee katsettani jotta jäisin pimeässä auton alle; pelottelee, etten saa unta ja heikkoina hetkinä saa kaksi ihmistä sekaantumaan mystiikkaan...

Minä nousen haavoittuneena, hiivin pimeään kunnes olen kevyt ja näkymätön. Joskus ääni riittää kääntämään pään, hiukset heilahtavat vasten toisten kasvoja ja silmissä on tuli outo ja kutsuva, mutta nykyään eivät hiukset hulmua tuulessakaan, ne on sidottu tiukasti kiinni, ei niitä kukaan kasvoilleen saa, ei kukaan saa tuntea niiden hienostunutta sydäntuoksua.

Pää ei käänny, mutta jaloissa, niissä näkyy pieni liike; varovainen se on ja haparoiva, mutta hän näkee: varvas alkaa piirtää itsenäisesti puoliympyrää, se tahtoisi tanssahtaa kohti tuntematonta, kääntyä elämään, avata yllätyslahjan, joka on joko valaiseva tai masentava, mutta pää ei anna, se pudistelee katkeransuloisesti: ei tämä ihminen muuta mieltään koskaan, tämä on absoluuttinen ja rehellinen, haparointi on heikkoutta, sitä emme harrasta.

Minä palaan haavoittuneena, raskain askelin hypin yhä, katukivetyksiä pitkin tanssahtelen, enkä näe kuka on noiden lähestyvien askelien takana, niissä tuoksuu sade ja julkinen tuuli, ei siis mitään minulle sopivaa, minä olen mysteeri, kaiken täytyy antaa syntyä salassa. Näkymättömänä on turvallista elää, kylmää mutta turvallista, siinä olen vain minä, ei ketään joka voisi pettää siis, sillä itseäni en petä koskaan, minä olen määrätietoinen ja luja.

...ja silti haparoin...

Anna minun huutaa
etten tukehdu itseeni
sillä tätä henkeä
on niin tuskattuvaa kantaa.

Vedän henkeä mutten osaa
luu murentui sirpaleiksi
myös tuon vaaleanpunaisuuden edessä
vaikka muu kauneudettomuus
sitä kuumesilmillään hämmästelee.

Mutta minun kuumeni
huipentuu uskottomuuteen,
päätä huimaa uskallus
mutta minun kuumeni
haukkookin henkeään
eikä se kiinni sitä saa
vaikka kuinka pyydystää
sellaisella pitsiverkolla
joihin hopeakaloja pyydetään.

Vedän henkeä
mutta saankin sinut
enkä minä halua
enkä minä rakasta
mutta henkeni kanssa
en osaa elää kaksistaan.

Sairas olen, kevyesti sairas. Pää huokailee ja humisee, tukkoisena se ei anna ajatusten virrata nopeasti. Katse ei osaa keskittyä, olen jo kauan pelännyt näössäni olevan jotain vikaa, jotain pahempaa kuin tavallinen likinäköisyys, sillä minun katseeni harhailee niin kovin paljon laseista huolimatta. Näen valopilkkuja, teksti ei tarkennu kunnolla. Aivan kuin kasvojani peittäisi morsiamen kaunis harso. Sokea kuin morsian, siinä vasta osuva sanonta; valkoinen sumuverho peittää meikillä peitettyjä neitsyenkasvoja, oikea tuplanaamio; haarniska; kahlehdittu nainen, onneksi minä en mene koskaan naimisiin.

Mutta sairas olen, keuhkoja puristaa samea haarniska, ja miekka lävistelee sivistyneesti sydämeni ympäristöä. Kasvot tuntuvat turvonneilta koska ne sisältävät limaa, muttei se tule ulos, koska nenäni taitaa hylkiä kaikkea likaista ja ällöttävää; kuitenkin sitä kutittaa, tahtoisin aivastaa, mutten viitsi, tässä huoneessa on kaksi miespuolista, en halua olla enää yhtään epämiellyttävämpi. Kurkku on tulinen ja käheä, kovin seksikästä oikeastaan, mutta voihan seksikin satuttaa, ainakin minulle se tekee niin aina jälkeenpäin, itken ja kouristelen, läheisyys inhottaa minua, haluaisin pyyhkiä kaiken pois, ei olisi pitänyt antautua jollekin toiselle...

Ja niinpä minä sairastan aivan yksin.

Kaunis oli maa tänään, se tuoksui asfaltin lävitse, multaisuus kutsui minua jo kaukaa. Ja olisinhan halunnut vajota tuohon kotoisaan pehmeyteen, kietoutua versoihin, täyttää kuolevat keuhkoni ihanilla vastasyntyneillä tuoksuilla, mutta vastuu painoi ruumistani liian kovaa, minun oli juostava kohti harmaita ajatuksia, minun oli karistettava kesämaa paljaista jaloistani. Ja nyt kun jalkojani katson, noita väsyneitä ja kylmettyneitä, tiedän tehneeni lamaannuttavan virheen, niiden olisi pitänyt saada tervehtiä tuoretta elämää vielä vähän, vilvoitella lintujen paratiisin kanssa. Mutta minä olin hirvittävän tunnollinen etsijälapsi, en halunnut antaa ajan kantaa, halusin kulua sen mukana, kiitää kohti tulevaisuutta, luulin sen olevan parempi. Eikä se ollut, eikä ole tuleva, parasta aikaa on menneisyys, nykyhetkikin on maagisempi kuin tulevaisuus, ikuinen pettymys, lapsi joka ei ole vanhemmille niin rakas kuin muut, epäonnistuminen, rikos ja rangaistus. En minä jaksa odottaa tulevaa, sehän saapuu kutsumattakin, haluaisin odottaa mennyttä, toivoa sen palaavan värikkäämpänä, että saisin poimia muutaman kukan lisää tyynyn alle, rukoilla muutaman rukouksen lisää, ja toivoa, toivoa! Ja haluaisin palata, tervehtiä mennyttä itseäni, halata ja luvata, että sinua ei kukaan pelasta, pelasta itsesi nyt, ennen kuin sinun sielusi tottuu laahaamiseen.

Sydänsielu 1

Minusta tuli kova yhdessä yössä; sinä yönä kun synnyin. Kesällä piirsin kaaviokuvia sielun kerrostumista, kehittelin henkeäsalpaavaa ideologiaa siitä, kuinka sielu muodostuu, kuinka se muokkautuu, kuinka sitä voi kehittää. Ainoa, mikä pysyy ikuisesti on pohjimmainen kerros, sydänsielu. Jos sydänsielu on musta, on kyseisen sielun haltija parantumattomasti depressiivisyyteen ja pessimistisyyteen suuntautunut yksilö. Sydänsielun päälle voi kuintenkin "hyvän" elämän aikana muodostua niin paljon positiivisia kerroksia, valoisia, keltaisia, että sydänsielun olemus menettää merkitystään käytännössä, eikä vaikuta enää vuosien jälkeen negatiivisesti (Kerrokset nimittäin elävät koko ajan, vierekkäiset kerrokset vaikuttavat toisiinsa joko positiivisesti tai negatiivisesti, ja jos positiivisten kerrosten välissä oleva negatiivinen kerros ei saa "vahvistusta", toisin sanoen, mitään pahaa ei ehdi tapahtua, se surkastuu lähes olemattomaksi ja positiivisuus saa ylivallan. Luonnollisesti tämä toimii myöskin toisin päin.). Minun tapauksessani ei noin ole vielä käynyt.

Minä herään, päivä on jo samea ja valkoinen.
Pelästynyt vartalo kouristelee sydämen kohdalta,
minä herään eikä todellisuus kiedokaan syliinsä
pahaa unta nähnyttä, kauhuissaan huutavaa.
Minä herään ja sielu mielettömyyttään kiroaa:
miten en oikeasti pelästy palavaa!

Kun oleminen käy sietämättömän kevyeksi, minä lohduttaudun sillä, että siitä voi tehdä lopun. Minulla on valta päättää elämäni, olen harkinnut sitä miljardeja hetkiä, aina kuitenkin toivo nostaa päätään valtameren keskellä, juuri siinä kohdassa missä on riski tulla haaksirikkoutuneeksi, enkä minä sittenkään tee unelmastani totta. Mutta ajatus on hyvä olla olemassa, se on minun turvani ja lohtuni, kun sisälläni valtavat kyynelmassat hyppäävät vesiputouksen syövereihin. Enkä minä pelkää, oikeastaan paljon mitään, sosiaalisia tilanteita vain, ja niitäkin enää satunnaisesti, mutta kaikkeen aitoon pelättävään minä suhtaudun lähes välinpitämättömästi. Se ei ole turvallista, koska saatan hyvin tulla nykyisellä käyttätymiselläni murhatuksi kadulla, mutta toisaalta se juuri on turvani - ei haittaa vaikken osaakaan, ei minun tarvitse, minun elämälläni ei kuitenkaan ole merkitystä. Tietenkin sitä haluasi olla suuri, uniikki ja erityislahjakas, ja sillä ajatuksella toki joskus mässäilen, mutta tiedän ettei se ole totta. Minä vain tarvitsen tuota itsetuntoni nostamista aika ajoin, koska muuten en jaksaisi soittaa lainkaan. Soittaminen - sen vuoksi minä vielä elän, siitä minä ammennan voimani, siihen minä rakkauteni suutelen. Eikä meitä voi erottaa, minua ja instrumenttiani, se soi sillä minä soitan, minä soitan koska se soi. En puhu paljon sielullani, small talkia olen alkanut hallita, mutta kovin hiljainen olen todellisuudessa, KOSKA minä puhun soittaessani. Ehkei sitä kukaan kuule, enkä minä haluaisikaan kaikkien kuulevan, sillä soittoni paljastaa todellisen minäni, se on sieluni peili. Siksi en kovinkaan usein vapaudu täysin soittaessani, jokin kontrolli pitää toki olla, eihän nyt olisi soveliasta kulkea paljassieluisena kirkkaina talvipäivinä. Sitä jäätyisi ja sokaistuisi, sen jälkeen olisi pakko linnoittautua hämäryyteen, nukkua ainutlaatuisuutensa ohi, tuudittautua todellisuudessa eläviin, mukautua muihin...Ja niin olisin jälleen tukkoinen ja tylsä, mitäänsanomaton arkalainen, hiljainen, tukahdutettu, eikä ketään kiinnostaisi, eikä minua kiinnostaisi, ja silloin olisi jälleen aika harkita mahdollisuuksiani, elää vai eikö elää? Ja minä uisin kohti syvännettä pitäen katseeni tiukasti siinä haaksirikkopaikassa, jossa toivo ehkä vielä elää, eikä minua pelottaisi kuin se että minut nostettaisiin pintaan ilman lupaani. Minä elän, minä päätän, minä soitan, minä kuolen. Ei täällä voi elää kuin ilmakehään heitetty irtonainen roskapala, itse on tehtävä päätöksiä, kyseenalaistettava, pohdittava, onko minusta todella hyötyä kenellekään. Ajoittain tulen siihen johtopäätökseen, että minusta on kertakaikkisesti ainoastaan haittaa, mutta sitten muistan ihmisen kyvyn olla itsekeskeinen; mitä se kenellekään kuuluu jos minä olen turhake, jos minua huvittaa ottaa elämästäni jotain irti, minä myöskin otan.

Hulluus

Miten määritellään mieli? Särkynyt mieli, sairas mieli, kaunis mieli... Eikö mieli ole yhtäkuin minä? Minä olen särkynyt, sairas, kaunis... Tällä hetkellä minun mieleni on hajanainen, se ritisee kuin kevätjää raskaiden askelten alla, se muistuttaa lasia, joka on kerran rikkoutunut ja sitten lukemattomat sirpaleet on liimattu kömpelösti jälleen kokonaiseksi. Kaukaa tuo hatara kyhäelmä saattaa näyttää ehjältä, kestävältä, mutta kun siihen kaataa tarpeeksi litkuja, se alkaa vuotaa. Mutta vuoto on niin minimalistisen pientä, ettei kukaan huomaa sitä - paitsi se yksi joka sai luvan katsoa läheltä, mutta hänkin on nyt karkoitettu pois - ja niinpä hauras lasi saa tyhjentyä aivan rauhassa. Tyhjentyä ja murentua uudestaan. Liimaa löytyy toki aina, huonoa, ällöttävän limaista ja rahvasta, mutta sitä on. Harva kuitenkaan kestää liimanhaistelua vuodesta toiseen, ainakin mieli siitä herkistyy. Herkistynyt mieli, liimantuoksuinen mieli, hullu mieli. En anna kenenkään enää nähdä sisään silmistäni, kukaan ei saa kuoreni sisään kurottaa. Olen herkistynyt, liimantuoksuinen, hullu... Tällä hetkellä minun mieleni on etsivä. Sieluni silmin näen kuinka mimiatyyriminä kiertelee kallossani kuin vainukoira, se on levoton ja valpas; se nuuhkii, se maistelee, se ei lepää kunnes saa tarrattua hyvästä ajatuksesta kiinni. Mutta kovin epälooginen se on kaikessa loogisuudessaan; se kiertää kehää huomaamattaan, se näykkii samoja mauttomia lihanpalasia (niistä ei lähde mikään hermo), eikä se usko että verkkokalvolle heijastuva kuva on todellinen - se kun ei vastaa sitä mitä miniatyyriminä kuvittelee näkevänsä. Nimenomaan kuvittelee, se ei oikeasti näe pimeässä yhtään mitään, ja kun se huutaa - mitä se tekee surullisen usein - ei vastaa edes kaiku, eikä se koskaan voi olla varma edes olemassaolostaan jos kerran sen tuskainen huutokin on harhaa. Mutta sitten se muistaa muut aistinsa - tunto-, haju- ja makuaistin! Se tuntee pehmeän maan jalkojensa alla ja selvästi haistaa ja maistaa mitä eksoottisimpia hajuja ja makuja! Kuuloaistista se ei voi olla varma, voihan olla että kaikki hänen kuulemansa äänet ovatkin vain aivojen uskomatonta tuotosta. Tai voihan olla niinkin, että kuulossa on vikaa - siksi ei kuulunut kaikukaan! Minä olen herkistynyt, liimantuoksuinen, hullu...

Huojuva mieli

Eräänä päivänä hän heräsi vaikka ei ollut nukkunut silmänräpäystäkään. Mihin hän heräsi? - Seinien valkoisuuteen ja sielunväristyksiin - niitä tulee silloin kun sydän poukkoilee kuin pikkulintu miehen nyrkin sisällä, niitä tulee joko silloin kun on henkeäsalpaavan ihastuksissaan tai sitten mieltäsumentavan järkyttynyt jostakin. Tilaan voivat vaikuttaa myös nuo kumpikin yht'aikaa niinkuin maa ja taivaskin ihmisen sisäänsä sulkevat sulassa sovussa; ei väliä missä niiden raja menee, ihminen on yhtä tärkeä kummallekin, ja ne kumpikin ovat yhtä välttämättömiä ihmiselle.

Herätessään hän oli alasti muttei tuntetut vilua - päinvastoin: hän oli hukkua hikipisaroihin jotka konemaisesti virtasivat hänen kelmeän ruumiinsa pinnalla; ne olivat kuin pienenpieniä puroja, joiden määränpäätä kukaan ei tiedä, eikä ketään itse asiassa kiinnosta; nuo purot virtaavat jonnekin kauas, missä ne jätetään taas huomioimatta, eikä kukaan ole tarpeeksi valpas ottaakseen selvää niiden lopullisesta haudasta. Hänen kasvonsakin olivat raidoitetut, sen olivat tehneet vihaiset tuskankyyneleen, jotka saivat alkunsa jossain sydämen takaosissa. Sieltä ne lennätettiin kasvojen alueelle, ja lopulta ne pääsivät turhautuneina ulos vankilastaan. Ne parkuivat vastasyntyneen lapsen lailla, huusivat lämpöä sinertävinä ja hengästyneinä. Ja auta armias jos hän nyt kyllästyneenä olisi pyyhkäissyt kasvojaan karkealla nenäliinalla - se olisi ollut silkka murha! Ei, niin hän ei voinut tehdä. Hän päätti maata paikoillaan kunnes sydämen takaosan lähde kuivuisi ja kyyneleet jättäisivät hänet vihdoin rauhaan.

Kului hetkiä hetkien perään, hän ei saanut enää unta. Kyynelvirrat olivat kuivuneet aikoja sitten, ihon pinta oli muuttunut kosteankelmeästä nihkeäksi luistinjääksi. Hän oli nukkunut liian kauan, miksi nyt olisi taas pitänyt vaipua uneen kun kerran vihdoin sattuma oli herättänyt hänet horroksesta?! - Koska hän ei jaksanut elääkään. Nukkuessaan hän oli luomansa unimaailman jumala, ei ollut itsepäisiä kyyneliä, ei sormella osottavia syyttäjiä, jotka aina jaksoivat huutaa vääriä syytöksiään väärin elämisestä. Niinpä hän päätti odottaa vielä vähän...

Hiljaisuus on vallannut valkoisen huoneen, valo paistaa ja sokaisee, valo on kuivannut kyyneleet ja nihkeän ihon. Ja valoa heijastaa jähmettyneen silmänmunan lasinen pinta...

Aavistus tuoksuu alkoholilta

Hän tietää että tänä iltana tapahtuu; hän ei ole kiveä (vielä), hän on sortuvainen ja rakastaa tulessa makaamista. Voi kuinka täynnä epäilyksiä on hänen pirstoutunut sielunsa, kuinka kauhistunut hänen viileä sydämensä! Miten voi estää ihmistä joka lopetti hengittämisen kauan sitten?

Silmät kiinni hänen pitää hiippailla muiden luokse. Jos hän juoksee, hän kompastuu ja lyö päänsä. Punainen on veren ja rakkauden väri, sitä hän ei ole valmis näkemään. Hänen silmiään houkuttaa keltainen ja musta, musta ja keltainen; tummien vesien tulkki sekä keltakehäinen luonnonlapsi. Muttei HÄN jota on katsonut valkoisina aamuina pölyisen peiton alla, HÄNTÄ hän ei halua nähdä tänään. Mutta hän näkee, hän näkee... Siksi on hyvä pitää silmät kiinni, hankkia halveksuntaa lisää ettei kukaan pääse näkemään kunnolla, mitä tuo pusertunut sydän tunteekaan. Huomenna valo on jälleen valkoinen, ja hän astuu ikkunasta vapaana ja kauniina. Humalassa.

Minulle ei mitään kuulu, en ole saanut kiinni elämästä päiviin. Minun jalkojeni ja tämän maan väliin jää aina sukkahousuja ja kengänpohjia korkeampi ilmapilari - leijun hallitsemattomasti vesituulen mukana. Välillä luen ripauksen Pablo Nerudaa, L. Onervaa tai Friedrich Nietzscheä, välillä soitan niin että leukaluissa resonoi. Muttei tuo varsinainen tekeminen (joskin hävettävän vähäinen) ole oleellista olemuksessani; hallitsevinta minussa on se noiden välien väliin jäävä tyhjyys, painoton ajattelu tai ajattelemattomuus, en minä tiedä mitä pääni sisällä nykyään sinkoilee. Miksemme voi kaikki olla itsenäisiä ja yksinäisiä, emme niin kiinnittyneitä toisiimme? Silloin minunkaltaisteni reikäsieluisten, joukkoonkuulumattomienkin olisi helpompi elää. Itsetuntojen uudelleensyntyminen, minä ajattelen, emme me. Siskoni, rakas siskoni, puhuu aina vain toisten suulla; minä sanoin että hänen on oltava yksin jotta voi oppia muodostamaan omat mielipiteensä ja kokoamaan ajatuksensa. Äiti oli vihainen, hän sanoi ettei siskoni osaa olla yksin. Minä jälleen ihmettelen olenko muka tuosta naisesta syntynyt kaksi vuosikymmentä sitten. Toisaalta, ehkä on parempi antaa siskoni olla niinkuin miljoonat, ehkäpä miljardit muut; vailla aitoa minuutta (mikä on aitoa?), tuudittautuneena ihmismereen, lämpimään, jossa lukemattomat kädet kantavat selkä edellä heittäytyneitä huomionhakuisia magneetti-ihmisiä.

Minä mietin ihmisen kuolinhetkeä; tuleeko kuolema silmänräpäyksessä kuin sormia napsauttamalla, vai pyyhkäiseekö se ruumiin yli kuin hyökyaalto niin, että jaloista lähtee elämä joko ensimmäisenä tai viimeisenä? Ja minä mietin onko kirjallisuus turhaa, jos siinä ei todella ole ajatusta? Moni osaa kirjoittaa kauniisti, käyttää sanoja maagisella tavalla, pyöritellä tavuja saadeen lukijat pyörryksiin; mutta sisältö - sitä ei välttämättä ole lainkaan. Voidaanko kutsua neroksi kirjailijaa, joka on suoraan sanottuna tyhmä ja pinnallinen? Ei neroksi, kirjailijaksi kyllä, muttei älyköksi eikä filosofiseksi sanataituriksi. Sama pätee mielestäni soittamiseen, minä arvostan tekniikkaa toki, mutten sanoisi huippuviulistiksi soittajaa, jolla pelaavat ainoastaan sormet, eikä sielussa liikahda mikään.

Joko minun hengitystavassani on jotain vialla tai sitten olen niin saastasieluinen, ettei maailman ilmakaan halua minua koskettaa, auttaa elämään. (Tai sitten minussa on valmstusvirhe, en osaa kuluttaa näitä kallisarvoisia minuutteja oikein, en ole arvokas saamaan inhimillistä annosta happimolekyylejä, koska todennköisesti en osaisi valmistaa hiilidioksidiakaan oikein.)

En saa henkeä.

Sisään- ja uloshengityksen väliin jäävä hetki on arvokkain, se minäkin haluan olla, sitä etsin, sitä vaalin, sitä pitkitän; puolueeton hetki, ei-kenenkään-maa, tajunnanvirta, toinen taso, itse sielu, taivaallinen hetki se on.

No niin. Kuolevainen. Olen. Me olemme. Emmekä kuitenkaan katso peiliin ja sano sitä itsellemme päivittäin. Miksemme? -Koska haluamme elää. Tai siis te, minä en ehkä enää. Hän halveksuu minua, ja minä hyväksyn sen kuin päätön kyyhkynen: häväisty, valkoinen lintu, joka on tuomittu marttyyrin kuolemaan. Eikä minua edes pelota enää; muut ihmiset eikä elämä; olen paatunut, niin vietävän PAATUNUT, eikä siihen mennyt kuin alle 100 hetkeä; aikaisemmin sisimmässäni oli vielä ripaus herkkyyttä, nyt sekin vähäinen naisellisuuden omituisuus on korvautunut välinpitämättömällä kyynisyydellä. Sinä puhuit hetkistä, olit humalassa hieman, tietysti, mutta hetkistä puhuit kuitenkin, enkä voinut olla miettimättä, olitko muistanut minun kirjoitukseni, alkeelliset kirjoitukseni, mietelmäni ajasta ja hetkistä, "hetkistä elämä koostuu", ei minuuteista, ei näistä helvetin minuuteista! Nämä ajanyksiköt vain rajoittavat herkkäsieluisia elämänpalvojia (jotka tosin herätessään huokaisevat kauhusta), me haluamme mitata aikaamme kokemuksissa, tapahtumissa, hetkissä; minä vihaan ainaista kiirettä! Mihin on kiire? Kertokaa! Mikä on niin tärkeää, että ansaitsee kiirehtimisen taustalleen? -Ei sitten mikään. Kiire on ajattelettomien olentojen manipuloiva keksintö, se on pahin huume, mitä tässä maailmassa on tarjolla; eikä kukaan sano mitään! Kiire, kiire; minä vihaan sinuakin! Minä en kiirehdi, minulla on hetkiä tarpeeksi, tai usein kyllä liian vähän, mutta ei se haittaa, tärkeintä on arvostaa aikaa, vaikka "kiirehtisi" jonnekin, aina voi käyttää aikansa hyvin, pitäisi osata nähdä hetki ilman määränpäätä, ei päätepysäkki ole ainoa pysäkki, aitous on keskeneräisyydessä, matkan varrelta poimituissa auringonkukissa, niitä on paljon, koska kukaan ei NÄE niitä; minä haluan sentään nähdä, vaikka joskus unohdankin hengittää ja ajaudun pysäkkini ohi; mutta sekin on tärkeää, uusi seikkailu vaatii mitättömät lähtökohdat, voi! Minä tarvitsen toista kaltaistani ja hänet ehkä löysinkin, mutten saa, ei, en saa, hänen kanssaan maailma muuttuisi häpeällisen kirkkaaksi.

(Minä olen humalassa.)

En saa henkeä kun ajattelen sinua. Unohdun suolapatsaaksi, haluan pitkittää hetkeä, mutta sydän on sitkeä ja vetää sekunteja itsepintaisesti eteenpäin. En saa unta, en saa rauhaa, enkä luultavasti Sinuakaan. Kuitenkin, pidän sinut ajatusmaailmani keskipisteenä, kaiken varalta, jos vaikka kävisi niin kuin naiiveissa rakkausromaaneissa, joissa mies ja nainen ovat luotuja toisilleen. Kyllähän minäkin uskon miehuuteen ja naiseuteen (en käsitä, miten ihmeessä tämä ihmislajimme olisi muka voinut kaikkine hienouksineen kehittyä jostain ameebasta), mutta omassa elämässäni ei sukupuolilla ole juuri eroa. Minä en kuulu naisten joukkoon, vaikka olenkin melko naisellinen (ainakin ulkoisesti), sillä hieman pelkään noita hyeenanauruisia, makealta tuoksuvia olentoja, jotka henkensä uhalla taiteilevat mukulakivikaduillakin kahdeksan sentin tikkujen päällä ja nostavat syliinsä vieraitten lapsia niin kuin ne olisivat omia. Toisaalta pelkään hieman miehiäkin, ainakin vieraita ja puolituttuja. Tämä taas johtuu siitä, että minulla on hirveä miellyttämisen tarve - aivan kuin alitajuisesti haluaisin jokaisen vastaantulevan miehen katsovan minua "sillä silmällä" - tiedostan sen ja HALVEKSUN sitä. Ja silti jatkan; loppujen lopuksi on niin turhauttavan kivaa suihkautella päälleen vietteleväntuoksuisia hiukkasia, ja väläytellä hampaita vaaleapunaisten huulten takaa; pinnallista, ahdistavaa, masentavaa, alistavaa. Vaikkei minulla ole minkäänlaisia transseksuaalisia mieltymyksiä, olen usein mietelmissäni päätynyt siihen, että ehkä olisin pärjännyt tässä maailmassa paremmin miehenä; yksinäisellä naisella on joskus melko vaikeaa, varsinkin jos on luonteeltaan maskuliininen (niin kuin itse olen). Tämän huomaa ihan vain arjessakin - niinkin turvallisessa maassa kuin Suomessa ei tietenkään ole kovin viisasta liikkua öisin yksin (siis jos on nainen), ja yöeläjälle, jolla ei ole tapana taluttaa henkivartijaa mukanaan, ulkona liikkuminen on siis aina hieman vaarallista. Lisäksi minun oletetaan olevan siisti, tunnollinen, ja ennen kaikkea valmis sitoutumaan ja hankkimaan lapsiakin. Jos sen sijaan osoittaa niin sanotusti mieltä olemalla kyyninen, skeptinen, ja ajatusten suhteen radikaali, leimautuu välittömästi kylmäksi ja kovaksi jääprinsessaksi, joka todennäköisesti jää ikäneidoksi. Ei ihme, että välillä on vaikea saada henkeä.

Lokki puhui kuin ihminen.

Minä kävelen Helsingin katuja paljain jaloin. Miksi? - Haluan tuntea elämän konkreettisesti. Rosoinen asfaltti edustaa minulle risaista sielua; likaiset jalat peilaavat tuskastunutta sydäntä; ja maasta huokuva lämpö - se kumpuaa elämän alkulähteestä.

Kello on melkein 6.00 - minun päiväni on vasta päättymässä. Pitäjänmäentiellä on hiljaista - ohitseni ajaa vain kuumeisia takseja täynnä raukeasilmäisiä juhlijoita. Minä en ole kuumeinen enää; aamun vaaleanpunainen nousu elvytti hakkaavan sydämeni, ja pistelevä maa parantaa joka hetki rikkirevittyjä haavojani. Minun hymyni on omistettu aamun taivaalle - Sinun kasvoillesi siis. En ole koskaan tuntenut itseäni näin kevyeksi! (Se saattaa kyllä johtua siitä, etten moneen päivään ole syönyt kunnolla, silloin tällöin kuivaa leipää ja hedelmiä; ruokin täysin tietoisesti nälkää - en halua lamaantua tuorvottavasta kylläisyydestä.) Likaiset jalkaterät hyppivät aamuyössä kuin kaksi humaltunutta gasellia, välillä ne taiteilevat katukivetyksen päällä, nousevat varpaille ja leikkivät trapetsiprinsessaa. Päivästä tulee lämmin jälleen, näen sen horisontista - se tuijottaa kiihkeänä ja kuumissaan, minua täällä, Sinua toisella puolella tätä kummallista maata. Tuulesta voi vielä haistaa edellisen päivän sateen, muutama lokki käy kiivasta keskustelua. Sitten kuuleen parkaisun; se on kuolevan ihmisen parkaisu - täynnä ahdistusta ja pudotettuja sydämenriekaleita, mutta ketään en näe. Katson ylös - ääni kuuluu taas. Tunnen itseni tyhmäksi ja pelokkaaksi - se on vain käheä-ääninen lokki; vilustunut kai, tai sitten se on luonnostaan viettelijä. Pari tuntia sitten yläpuolellani lenteli vain yksinäinen lintu, minä säälin sitä. Yleensä nimittäin lokit liikkuvat porukassa, ja ne puhuvat, aivan varmasti juttelevat. Tämä yksinäinen harmahtava otus itki hiljaa, eikä kukaan kuullut paitsi minä.

Olemme tauolla. Liian toiveikasta - tuon sanan käyttö siis. Tauko - mainoskatko - väliaika; sen jälkeen pitäisi kaiken jatkua niin kuin ennenkin, jopa parempana, jännittävämpänä. Tauolla oleminen on huijausta meidän tapauksessamme, minä en halua tätä suhdetta, tai ehkä haluan, mutten osaa juuri tällä hetkellä. Olen erakko, tehtävänäni on rakastaa ihmisiä heidän tietämättään; niin kuin nytkin rakastan Häntä - toista miestä, joka saa poskeni punertamaan, ja sydämeni kiiskomaan itseään irti luisesta rinnastani. Hän on saavuttamaton - ja siksi pystyn rakastamaan. Sinä sen sijaan olet näennäisesti täydellinen puoliskoni, liian itsestäänselvä, me sulaudumme massaksi enkä kestä sitä. Haluan olla yksi, en yhteytynyt yksi.

Löysin hänet. Kadotin itseni.

En osaa sanoa, koska huomasin sielujemme sopivan yhteen; kaikki tapahtui niin nopeasti. Minä olin eksynyt karitsa, hän antoi minun nojata kipeitä olkapäitään vasten, puhui minun ajatuksiani selviksi, huokui turvaa ja lämpöä. Minä palelin ja pelkäsin. Hiljainen sopimus allekirjoitettiin: minä elävöittäisin hänen ankaraa arkeaan hymylläni, joka hänelle on aito, ja hän pitäisi minut maanpinnalla, tarraisi kädestäni kiinni, jos alkaisin pudota. Turva. Mitä hyötyä on turvasta, jos kuitenkin olen sisäisesti yhä levoton, jopa levottomampi? Hän sanoi, että ehkä minun pitäisi ottaa riski, olla hänen, ja minä olin samaa mieltä - toimin tapojani uhmaten spontaanisti. Muutaman viikon jälkeen olen huomannut, ettei hän sittenkään ole mikään riksi, me emme ole riski, olemme kotisatama. Minä yksin olen riski, avomeren suolasta koostunut, sytyn auringon ensisäteistä, sammun kyynelistä. Totta puhuen olen kyllästynyt, ja inhoan itseäni sen vuoksi. Hän on sielunkumppanini, ja voisi olla elämäni mies, muttei elämäni rakkaus. Enhän edes hengästy häntä katsellessani, sydämeni ei pyri hänen omaansa kohti kun olemme erossa, hän ei valtaa tai manipuloi ajatuksiani. Pahinta on, että tiedän erään, joka tekee niin: miehen jota en tunne, jota ympäröi vaarallisen värinen savu.

Tuulen kadonnut

"Muutos on ainoa pysyvä asia maailmassa." Eihän se niin olekaan, kaikki on pysyvää. Inkarnaatio. Niin sitä tapahtuu kaikelle: ei mikään muutu, kaikki vain muuttaa muotoaan, usein huonommaksi, joskus kai paremmaksikin. Pettymyksistä koostuu elämä, samoista virheistä, jotka kyllä tunnnistetaan, mutta joista ei opita koskaan. Mitä hyötyä on yrittää kehittyä, kun vuosien päästä palaan kuitenkin samaan lähtöpisteeseen? Niin on käynyt lähes kaikille, joita olen ihaillut, rakastanut, pitänyt maailman älykkäimpinä ihmisinä. Ja sitten hetkessä kaikki onkin naiivia illuusioita; tarvitaan vain pieni heijastus entisestä elämästä, joka murskaa kaiken. Tyhmyys on petollista; skeptisyys - sitä sen sijaan tarvitaan. Ei hauras ihminen jaksa muuten. Minä olen samaa verta kuin isä, joka on nyt täysin vieras minulle. Jälleen. Annoin jo anteeksi, syytin itseäni syrjimisestä, itkin hänen kärsimystensä vuoksi, ja sitten...Hän pettää minut taas. Juo. Huutaa. On se sama hirviö, joka ajoi lapsena pihakivelle itkemään syksyisessä lehtisateessa. Minä olin niin onnellinen aikuismaisesta ajattelutavastani, ylpeä. Sydämeni potkaistiin takaisin menneisyyden tuskiin.

Toissailtana kävelin merenrantateitä pitkin. Poltin tupakkaa. Savu ja lokkien toiveikkaat ulvaisut tuudittivat turvalliseen uneen. Ilta oli kostea, joten minun kyyneileitäni ei tarvittu. Nojasin kylmään kiviaitaan, satamavalot häikäisivät silmiin. Tuuli, ihana tuuli - sitä minä rakastan Helsingissä. Halusin jonkun nostavan minut ilmaan, olla vain tuulen armoilla, lentää kohti sadetta, ja sitten pudota pehmeään veteen ja hukkua. Elämä on kai pinnallista, mutta luontaiset ihmeet säilyttävät syvyytensä: meri, aurinko, tuuli, sade, tähtitaivas, tämä pölyinen maa. Olen liian usein kiittämätön, en muista lausua ihailuani luonnolle, en vietä aikaa raa'assa ilmassa haistellen suolaisia ja makeita tuoksuja.

Internetin ihmeelliset olennot,

Rukoilkaa puolestani että jäisin auton alle.

Terveisin Tyttö joka unohtaa hengittää.

En jäänyt pois ratikasta silloin kuin olisi ollut soveliasta. Ajelehdin tuolla metsänvihreällä oliolla yli tunnin, tutustuin tuntemattomaan kotikaupunkiini, annoin sydämeni kavahtaa kauniita taloja nähdessäni, kuuntelin hassuja tyttöjä hieman kadehtien - minä en ole koskaan osannut olla nuori, enkä ole oikeastaan edes halunnutkaan.

He istuivat takanani, toisella oli musta lierihattu. Niiden äänet kuulostivat pikkulapsien heliseviltä ääniltä: ne olivat täynnä lapsellisia mielikuvitusolentoja, ranskalaisten tuoksua ja halpaa makeaa parfyymiä. Niitä nauratti kaikki ympärillä, eikä se johtunut humalasta - ne vain rakastavat helppoa elämää, mieltä kiihdyttäviä elokuvia ja makeutusaineita. Toinen kertoi kuinka oli kirjoittanut englannin kokeeseen nimensä tilalle japanilaisen kirosanan. Minuakin alkoi naurattaa; opettaja oli ottanut sanan merkityksestä selvää ja saarnannut. Saarnannut! Eikö hänen kieltenopettajana olisi pitänyt kehua tuota lahjakasta tyttöä japanin taitamisesta? Olin kuitenkin iloinen kun ne lähtivät. Muusikko ei kestä kovaäänisiä ihmisiä kauan.

Vanha mies istui surullisen ja sairaan näköisenä katukivetyksellä ja hieroi oikeaa säärtään. Hyväkuntoinen, terve mies. Eikä sillä ollut ketään. Olisin halunnut rikkoa lasin ja istua miehen viereen. Kantaa hänet jonnekin lämpimään maahan ja halata lujaa. Minä olen sinun kadonnut tyttäresi, minä peittelen sinut kun olet yksin ja hauras, minä tuon sinulle kirpeinä aamuina kaakaota sänkyyn, jotta uskaltaisit kohdata kylmän tuulen. Minä kannan sinua, sinäkin kannoit minua kun olin pieni ja vapaa.

Mieleni kuohuu yhä, muttei enää niin paljon. Matka rauhoitti sieluani ja hidasti kapinoivia ajatuksiani. Olen ihminen joka unohdetaan aina; minua tönitään, nimeäni ei edes kuiskata, ja sanojeni päälle puhutaan, koska lausun ne niin hiljaa. En minä heitä syytä, taistelenhan itsekin joka hetki unohtamistani vastaan. Ja kuitenkin haluaisin tehdä niin, unohtaa. Menneisyyden, nykyisyyden, tulevaisuuden haaveet. Ehkä silloin olisi helpompaa nukahtaa ikuiseen uneen Unikeonpäivänä.

Olen liian hauras astuakseni maailmaan tänään. En uskalla kohdata ketään, en edes itseäni peilistä. Taistelen, mutta putoamisriski on liian suuri: katoan, hukun, haihdun. Näinä sokeina hetkinä aika menettää merkityksensä, siitä tulee juoksuhiekkaa, johon elämän kohtaukset vajoavat apaattisina. Hiekanjyviä on äärettömästi, en saa yhtäkään niistä kiinni. Kuopan reunat ovat liian korkealla, en yletä vaikka käteni ovat pitkät. Tuntuu kuin päästäni olisi lyöty ilmat pihalle, ja sieluni hakattu rusinan kokoiseksi mytyksi. Haamuelämäni kuljettaa minua jonnekin, en osaa sanoa minne. Seison vain tyhjänä jäällä, ja sekin liukuu altani pois.

Olen aina tuntenut sen: mustan. Pienenä kuvittelin sydämeeni valon, joka laajenisi laajenemistaan kunnes täyttäisi joka soluni, suojaisi minua kilpenä ympäröivältä maailmalta. Se auttoi kun pelotti. Mutta entä sisäinen maailmani? Se minua vetää kuiluihin, se minua piiskaa vaikka itken; se syö minua. Ehkä pitää tottua. Alakuloisuuteen, masennukseksikin sitä kutsutaan. Se on synnynnäistä, sitä ei poisteta lääkkeillä tai silmälasipäisillä tyhjäpäillä. Ei kukaan sairastu masennukseen, en usko sellaiseen. Masennus on jo olemassa, se puhkeaa; ehkä aina uudestaan ja uudestaan. Minun tumma sieluni tulee isäni puolelta, isosiskonikin on perinyt sen. Kiitän Luojaa siitä, että nuorin siskoni on välttynyt siltä. Hän voi elää elämänsä kokien luonnetta kasvattavia suruja ja iloja, hän voi rakastaa kuolematta ikävään. Me mustasieluiset tulemme taas aina olemaan hieman pimennossa, huomaamme litistyneet kastemadot sateen jälkeen, sulkeudumme "ystäviltämme" ja rakastamme liikaa. Katsomme itseämme peilistä ja kavahdamme näkemäämme tuskaa. Toivomme katoavamme yön aikana pois ja silti itkemme itsemme uneen, koska pelkäämme ettemme enää herää. Olemme kokeneet liian paljon, liian varhain.

Tämäkö on kevääni?
Harmaa asfaltti tuntuu kyllä
rikkinäisten kengänpohjien alla
ja ohuet pilvet liikkuvat taas
hohtavalla taivaalla.

Kattoikkunoista
näkyy pieniä käsiä;
ne vilkuttavat minulle
ja nauravat
vihreiden piirustusten välissä.

Mutta Aurorankadulla
on lippu puolitangossa.
Vanha ihminen katsoo vihaisesti
ja osoittaa sormella pilvistä taivasta.
"Miten voi kukaan kuolla
näin puhtaana päivänä?"
Ja sitten muistan varikset
puistonpenkin olennon yllä.

Aamuisin istun ikkunalaudoilla kuin kissa
niin että näen taloista vain olennaisen:
kattojen ääriviivat ja savupiiput
jotka puhuvat valkealla äänellä hiljaa mutta lujaa.

Kylmä lasi kylmää poskea vasten
mieli täyttyy lasisista kyynelistä.
Ei tämä ole ihmisen elämää enää
ei tämä ole elämää.

Minun elämäni kulkee tuolla ylhäällä
kohti pohjoista tai etelää.
Ei sillä niin väliä
kunhan vain sydän ja vatsa ovat täynnä.

Siinä menee syntymä ja ensimmäinen suudelma
siinä mustunut sydän ja isoisän kuolema
siinä ne leijuvat valkoisina menneisyyteen
siinä ne pelokkaat linnut karkaavat.

Haluaisin soittaa äidilleni
tai kenelle tahansa joka tunnistaa minut jo kaukaa.
Kertoisin hänelle hämärtyvästä kaupungista
huojuvista mustista lonkeroista
joita puiksi kutsutaan.

Kertoisin kuinka kevyiltä jalat tuntuvat
silloin kun sävelet virtaavat veressä
ja kuinka raskas on sydän
aina kun herään.
Kertoisin miehestä
jota ympäröi tupakantuoksuinen sädekehä
ja kivestä
jolla satutettiin erästä sielua.

Hetkistä tämä maailma koostuu
helminauhan helmistä.
Pilviin tiivistyneestä vedestä
joka silittelee hiuksia iltaisin
ja heijastuksista-
nehän ovat koko elämä.

Hänen vuokseen tuoksun laventelilta.

Voiko rakastua ihmiseen jota ei tunne? Hän tuoksuu tupakalta, ja valo hänen ympärillään on keltainen ja vapaa. Hän on vapaa; mies, joka on tarpeeksi nerokas minulle, taiteilija: sielukas, lahjakas, elämänjanoinen, kapinallinen. Kaikkea mitä minä haluaisin olla. Ja kuitenkin, hän on niin nuori! En voi uskoa sitä, hänen ikäänsä, sillä hänen sielunsa on niin vanha: viisas ja vahva, elämää nähnyt, muiden yläpuolella. Sain kerran tilaisuuden jutella hänen kanssaan, 19 minuuttia vain. En saanut silmiäni irti noista kiusottelevista, lämpimistä silmistä; niiden tumma ja raastava tuli haastoi sieluni esille; tuon katseen alla minäkin olin vapaa: paljasjalkainen lapsi, intohimoinen muusa. En tarvitse ruokaa tai vettä, sillä hänen kuvansa on syöpynyt sieluuni ja ruokkii kyllä minua. En tarvitse unta, sillä haaveni hänestä on paras uni maailmassa. Maailmassa jossa tällaista rakkautta on vain kirjoissa ja naiivien tyttöjen sydämissä. Haluan elää, haluan elää!