Pieni valkoinen tarina

Sen piti olla väliaikaista. Nainen ei tahtonut muuttua tahdottomaksi, eikä varsinkaan tahdittomaksi. Viiden viikon ja kuuden päivän jälkeen hän oli kuitenkin pahasti koukuttunut: ei askel enää tallannut mustia viiruja suojateillä, ei katse keskuttynyt ihmisiin, joissa rakkaus on huomaavainen. Nyt takkaili hän alituiseen noita yksinäisiä raitiovaunuhaaveilijoita, naista joka itsekseen puhui kädessään katkennut tupakka; sen hän heitti kumpuilevalle muovilattialle ennen kuin hypähti horjahdellen ulos kylmälle pysäkille, ja miestä kainalosauvojen kanssa, ainoiden tukijoidensa, ne eivät pettäneet, eivät tönineet horjuvasieluista vaeltajaa, jonka mieli ei koskaan ollut terävyyttä tavoittanut.

Rakastunut on hajamielinen ja sairas, pakenee naiivina totuutta, sitä ettei maailma ole pehmeä ja syleilevä, ettei hän ole välttämättä kuulas ja todellinen. Sairaana on kuitenkin helppo hengittää, vaikka kanavat toisiin ihmisiin saattavatkin olla tukossa. Hengityksen kulkiessa sydänkin uskaltaa olla itsepäinen ja rohkea, äänekäs, suorastaan manipuoloiva - mitä voi mieli tällaisessa tilanteessa tehdä? - Fantasioida lisää, vielä vähän, niin että uusia tunteita syntyisi, uusia sanoja, tarinoita, muistoja. Muisteluhan on niin kovin ihanaa, muistoja voi värittää miten haluaa, ne voivat tuoksua vaikka kirsikkapuun kukilta vaikkei olisi ikinä käynyt vaaleanpunaisen silkin maassa, tai sahramilta ja auringolta, vaikka olisi ikänsä elänyt kylmyyden ja vaaleatukkaisten ympäröimänä. Juuri vääristyneet muistot tekivät naisesta apaattisen ja riippuvaisen - hän oli vahigossa alkanut rakastaa ihmistä, jonka oli unessa muistoihinsa piirtänyt. Hän oli jopa kirjoittanut erään soivan huoneen seinälle " S. M., en tunne sinua mutten silti voi lakata jumaloimasta sinua." - tämän hän kirjoitti kaiken lisäksi nurinkurin, tyyliin "Aunis atsamiolamuj atakal iov itlis nettum aunis ennut ne ,.M.S". Eikä hän tajunnut olevansa romanttinen ja hupsu, hän ei tajunnut S.M.:n pyyhkivän tuota sydänverellä kirjoitettua tekstiä syljellään kostutetulla sormella pois ikuisiksi ajoiksi.

Nainen ei ollut mitenkään tyhmä, itse asiassa hän oli tavallista älykkäämpi, ehkä monien älykkäiden mieli onkin erityisen herkkä ja taipuvainen hallusinaatioon. Eräänä kesäkuun kauniina päivänä tuo jumalainen mies, tupakan ja nahkatakin tuoksuinen pyysi naista soittamaan kanssaan, kyseessä oli muutaman viikon kestoinen projekti pienellä paikkakunnalla järjestettävässä konserttisarjassa. Miten he harjoittelivatkaan! Heleästi soi viulu uhkean pianon kaikuessa taustalla ja he tiesivät sielujensa laulavan samanaikaisesti, siksi niin helppoa oli yhteissoittokin. Jälkeen viimeisen yhteisen konsertin oli naisen sydän arka ja itkuinen, hänen parhaat muistonsa kesästä liittyisivät noihin hämmentäviin hetkiin, jolloin heidän soittonsa kietoituivat yhteen kuin miehen ja naisen kiihkeät vartalot lämpimässä aurinkoyössä. Heti oli nainen ihastunut noihin ruskeiden silmien paloon, hän antoi itselleen luvan: rakastaa kerrankin saat, mutta tee se salaa, älä näytä, älä ääneen huokaa, älä kyyneltäkään näiden viikkojen jälkeen hänen vuokseen vuodata. Hän ei pysytynyt lupaustaan pitämään, hän oli pakahtua kauhusta ja tuskaikävästä kun ei nähnyt enää rakastaan päivittäin tai edes viikoittain. Hän alkoi haaveilla, päivät kuluivat sängyllä maatessa, valkoiset verhot olivat kuukauden päivät suljettuina, niiden pienistä rei'istä kuulsi auringon uskalias valo saaden verhot välkehtimään kuin ne olisivat pieniä timantteja täynnä. Valkoiset seinät olivat muuttunet itkunsumentamissa silmissä harmaiksi. Hän odotti ja odotti, puhelua, koputusta oveen, kiven heittoa ikkunaan, mitä vain - kunhan vain mies osoittaisi myös tuntevansa tuskaikävää. Mitään ei kuulunut paitsi uhkaava tuuli pihakoivussa, lasten helisevät äänet - ne nauroivat lämmöstä ja levosta. Nainen oli muuttunut eläimeksi, hän ei tunnistanut enää peilistä heijastuvaa olentoa, ei se tummine silmänalusineen ja luisine enkelinluineen näyttänyt enää ihmiseltä. Kerran hän heräsi tuskaisena ja hikisenä, unessa mies olikin naimisissa, käveli kirkon käytävää pitkin talloen valkopukuisen naisen kanssa hänen viulunsa, hänen esiintymisvaatteensa ja lopulta ennen alttarille saapumista hänen ruumiinosiaan, niitä oli ripoteltu samettiselle käytävälle kuin ruusun terälehtiä. Tällaisia kauheuksia hän uneksi, eikä lopulta enää tiennyt oliko unessa vai ei, niin pahalta tuntui tuo oletettu hereilläolokin. Lopulta hän uskaltautui ja nousi todella, lähti ulos tuulen kannateltavaksi, käveli kohti kolisevia raitiovaunuja. Kylmä oli kovin, hän työnsi kädet taskuihin. Jotain siellä oli, vasemmassa taskussa - tupakka se oli, tai oikeastaan vain puolikas. Toinen puolikas olisi varmasti vielä miehellä, eräänä huumavana kesäiltana harjoitusten päätteeksi olivat he leikillään vetäneet pitkää tikkua tupakoilla jostain hassusta velvollisuudesta. Muistoksi olivat molemmat ottaneet itselleen valkoisen myrkkypalan. Nainen suuteli omaansa hellästi ja hymyili. Raitiovaunu hidasti, oli tullut aika hypätä hoiperrellen ulos.

Mitä hän näkeekään? Tutun nahkatakin verhoavan selän, se kulkee poispäin pysäkiltä; nainen huutaa "S-----!", muttei ääni kanna, hän ei ole käyttänyt sitä viikkoihin. Vihdoin hän pääsee tien yli, talloo valkoisia viivoja miten sattuu, kunnes yhtäkkiä pysähtyy metallisten kiskojen väliin. Hän kumartuu, nostaa tärisevien sormiensa väliin valkoisen palan, ottaa samankokoisen kappaleen taskustaan, sovittaa, ne sopivat yhteen kuin miehen ja naisen rakastuneet ruumiit, kuin viulun ja pianon ilakoiva sointi kesäkuisina onneniltoina. Hän on varma nyt, mies ei sittenkään välitä. Hän on nyt lopullisesti sokeutunut ja kuuroutunut, ei huomaa kuinka lähestyvä vihreä vaunu huutaa. Alle hän jää, kädessään kaksi palaa tupakkaa, ja kun ensihoitajat avaavat kylmettynyttä kiinni puristettua nyrkkiä, sanovat he päätään pudistellen: "Kyllä on kummalliseksi maailma käynyt, kodittomillakin on varaa tuhlata tupakkaa katkomalla niitä miten sattuu." Nahkatakkinen mies toisella puolella tietä tuntee levottomuutta, hän tietää näkevänsä jotain tuttua, muttei vain saa päähänsä mitä. Sitten hän kauhuissaan muistaa, kerran lapsuudessaan näki hän naisen jäävän raitiovaunun alle, äitinsä. Lamaantunut musta hahmo kyyristyy jalkakäytävälle, nyt on jotain sisällä rikkoutunut, katkonaiseksi jää hirveä huuto, kun aikuinen mies muistaa jotain minkä pisti itsensä unohtamaan kauan sitten.

Kolme nocturnea

1

Kyynelhelmin koristeltu,
iholla ainainen värinä,
kuin lammikot salamasateessa -
hiussuonet välkehtivät pelosta.


2

Kauhistuksessa makaa ylpeys,
hampaaton ja väsynyt.
Henkeänsalpaava pelokkuus
reittiään yhä etsii...


3

Kuunutuinen haikeus
minut eilen peitteli,
runneltu maa rapisteli
kesäjalkojeni alla.

Hengityksessäni ripaus
rapisevia lehtiä ja unta.
Pää kääntyilee satamavaloihin -
siellä lipuu valkoinen aavelaiva
kuin hätääntynyt joutsen.

Ilman kosketustasi
en osaa lentoon nousta.

Siivet rikkinäisinä liidän
pitkin vedenpintaa,
kevyenä ja kylmänväreisenä,
eikä tuuli tarpeeksi lämmin
pörröttämään harmaita höyheniäni.

Ilman kosketustasi
olen jääpintainen ja yksi,
enkä sinuun sulaudu
ennen kuin rikki on sydänjää.

Minä en silmissäni näe
enää mitään vihreää.
Niissä lepää lamaannuksen tuli
ontto ja pupillinmusta.

Nukahtaessani hapuilen sinua
eikä mikään niin itketä
kuin kauhea kuoppa pellavapinnalla.
Siinä on rakkautemme hauta.

Ja minä yhä vain hapuilen
käsi kumahtaa lasiin
minä unohdan unet ja unelmat
nukahdan lasinsirpalepeiton alle.

Enkä sinä yönä näe pimeää
näen sinut ja kirkkaan jään.
Ja minä huudan vedenalaisessa häkissä
muttei sinun katseesi kanna enää.

En herätä haluasi lainkaan,
hukuttava vesi kylpee pehmeydessä,
tämä lakana vartaloni alla taas
on sielunmurusia täynnä.

Haluaisin eroon hankkiutua tästä säälittävästä mielentilanteesta, minä roikun toisen jalan varassa vuorenjyrkänteeltä, ei sittenkään - minua roikotetaan, roikotetaan ja ravistellaan, ja minun sydämeni kärsii rytmihäiriöistä sen vuoksi. Hiusten latvat koskettavat välillä valtameren pintaa alapuolellani, veri pakkautuu päähäni, jalkojani paleltaa ja niin pieniksi muuttuvat ne yht'äkkiä, aivan kuin lapsen jaloiksi. Ja verisuonet niissä ovat turkooseja kuin vesi, ne kiemurtelevat ihoa pitkin kuiskien pelkoja ja kauhutiloja, ne kiemurtelevat kohti keskivartaloani, kohti sydäntäni, ja kun ne mieleni kiinni saavat, muutun vedeksi kiinteässä olomuodossa - jäätä se on.

Kylmyydestä minulla ei ole mitään halventavaa sanottavaa, osa minua se on. Minä valitan siitä usein, tunnenhan kärsimystä kohmeuden vuoksi, mutten vihaa tai paheksu, minun on kuu, minun on kylmyys. Olenhan syntynyt siniveriseksi, auringon kaunis lapsi en ollut koskaan. Aurinko minut saa rakkauden mielentilaan, haavelliseen atmosfääriin, jossa ajatukset muuttuvat unelmiksi jotka tulevat itäisistä maista ja matkustavat yli merten paratiisiin; tuuli tarttuu hiuksiin ja hymyilen niin että pyörryttää, paljaita varpaita kutittaa laivan kostea kansi, laivan, joka minun haavekantajani on aina. Mutta kuu...kuu minua huolestuttaa, kuu minun vereni hetkessä seisauttaa ja sitten taas pistää virtaamaan hirvittävällä vauhdilla, niin että päässä on uhkea huimaus. Kuu minut haastaa kaksintaisteluun, ja minä vastaan, en vielä ole valmis, mutta sinä päivänä, kun sinä mustaksi muutut, minusta tulee valorengas ympärillesi, ja minä tukahdutan SINUT hopealoistoosi.

Haukon itkeneiden ilmaa

Sieluni on pakahtua nyt, olen liikaa valvonut, mieleni ei käsitä musiikin suuruutta; miten paljon tähän maailmaan mahtuukaan yhä kauneutta. Ja silti ne sanovat ettei ihminen sielullaan näe...siksi lapsiakin tapetaan kohdussa. Tappajat kuvittelevat ettei elämää ole ennen kuin ovat muodostuneet sydän ja keuhkot. En minä saarnaa enkä paheksu, ymmärrän kyllä vaikeat olosuhteet - olisihan hirvittävää esimerkiksi kasvattaa tuntemattoman raiskaajan lasta. Mutta älkää minulle sanoko kaiken olevan kemiallisia reaktioita ja sattumaa.

Vesipisaroita keräilen kämmeniini
hiuksiin sulkeutuu ihanuus
kun pääni vihdoin olallasi lepää
sydänveremme sekoittuvat hiljaa...

Avohaavoja täynnä avaruutemme
siihen sulivat katkeruus ja pelko
hyökyaalto pyyhki ikävän kauas
eikä katse enää hamua veteen.

Aalloissa kevyinä keinuimme
kasvot pohjaan painoimme
oli raskas tunne rakkaudesta
hätääntyneet silmät pyyhkiytyivät.

Ja kun minä auringon tapasin
en ehtinyt hyvästellä
avokämmenin varpaillani kuljin
ettei huokaus koskettaisi pimeää.

Haukon itkeneiden ilmaa
se on kerännyt palasydämiä
minä yhä vain keräilen
hukkuneita simpukoita.

Värähdyksiä

Pimeydessä lepää mieli onnellisena, ei aina tarvita valoa elvyttämään kuihtuvaa. Tänään minulle riittää muisto maisemasta viisi tuntia sitten: aurinko näyttäytyi ylpeänä ja kauniina sateen jälkeen, kuivujen kosteita lehtiä häikäisi, ne helisivät herkkinä kirkastuneessa ilmassa. Minäkin annoin valon imeytyä kasvoilleni, keräsin siitä voimaa hetkiin jolloin pimeässä ei näe, niin kuin tämä hetki, siksi sydämeni ei kiihdytä tai hidastele suotta, siksi hengitän syvään vaikkei juuri nyt häikäise.

Hassua, aivan hetkessä, tätä kirjoittaessani musta alkoikin jälleen vetää minua maanpinnalta jonnekin, ylös, toivoisin, mutta ehkä se viekin minua alas. Perun edellisen kappaleen toiveikkaat hengähdykset, en ole rauhallinen enää. Syy: kuuntelin väistämättä toisen viulistin harjoittelua, niin virtuoosimaista, niin ammattitaitoista, ja minua alkaa jälleen ahdistaa osaamattomuuteni. "Ei haittaa, sinä et kilpaile muiden kanssa, sinä olet lahjakas monessa, voit tehdä muutakin elämässäsi," sanoo inhimillinen ääni sisälläni. Mutta se vahvempi ääni, se on tuskainen huuto: "Mitä helvettiä sinä teet, sinä huono olento? Miksi yrität kun kuitenkin petyt? Miksi haluat kun et kuitenkaan saa? Etkö muka ole pettynyt jo tarpeeksi elämäsi aikana? Luulisi sinun jo olevan realistisempi itsesi suhteen... Säästä sydäntäsi, suojele itseäni, ihminen."

Itkettää kovin, enkä osaa valuttaa kyyneliä. Itsekontrollini on melko kehittynyt, edes kyyneleet eivät pääse halutessaan valloilleen, minä hallitsen kaikkea itsessäni. Spontaaniksi haluan tulla jonain päivänä. Toiveikkaana kirjoittelen usein listoja päiväkirjaani: "Nämä asiat haluan tehdä seuraavan puolen vuoden aikana" tai jotakin muuta vastaavaa. Yleensä huokaukset koskevat seuraelämää, yleissivistystä, ulkonäköä, soittamista, kielten opiskelua, elämyksiä, yleisesti elämistä. Eläminen merkitsee minulle sanana jotain erittäin korkealaatuista, olen antanut sille tiukat kriteerit: pelkkä hengittäminen ei tarkoita elämistä, ja lisäksi pitää muistaa, ettei kaikki hapen ja hiilidioksidin konemainen, pintapuolinen vaihtokauppa ole hengittämistä; enhän minäkään usein hengitä, siksi en siis osaa elääkään. Elämän tarkoituksena on oppia elämään, miten naurettavaa. Niin se vain taitaa olla, ne jotka hallitsevat elämäänsä, osaavat kulkea kompastelematta, rehellisesti omana itsenään, ovat usein pitkäaikaisesti onnellisia. Minulla, joka hiippailen katukivetysten päällä, ja pelkään hengästymistä niin paljon, että mieluummin vaivun pyörryksiin, on itkettävän pitkä matka elämäni tuntemiseen, sen hallintaan, sen vaalimiseen, elämiseen.

Lopulta olisin kaiken saanut:
pettymykset, hiusten silitykset
mutta minä mieletön
työnsin jokaisen käden pois.
Silmät yhteen puristettuina
niin kovaa että sattuu
etten tuntisi sydäntäni
etten pelosta hätääntyisi.
Nyt ihoa pistelee
miljoona neulaa, ne
salamoivat auringossakin
saavat soluni huutamaan Jumalaa
ja kun suuri käsi sieluani nostaa
minä riuhtaisen elämästä irti
eikä mikään murra minun muuriani
sillä tässä ruumissa
asuu itsenäinen nainen
jolle riittää kaksi kättä.
Niillä minä tieni raivaan
sieluani silittelen
ja kaksi keuhkon puolikasta
riittävät hengittämiseen
enkä minä tarvitse
hengityskoneita vierelleni.

Puolikuu

Viime yönä näin värikkäitä unia. Ehkä se johtui siitä, että onnellisena ja väsyneenä nukahdin päiväkirjani ääreen, kattolamput lämmittivät kasvojani koko yön, enkä siis joutunut sietämään pimeää hetkeäkään. Yksi unistani kiinnittyi minuun erityisesti, siinä olin naisellinen ja herkkä, pehmeä ja värisevä; en pelännyt, jännitin vain hieman punastellen, olin ajatuksiltani hellä ja hyväntahtoinen. Tuossa kauniissa vaalenvihreässä tarinassa, jossa miljöönä oli eduskuntatalon kivet punertavassa loistossaan, minun seuranani oli mies, jonka nimi alkaa aakkosten kolmannella vokaalilla. Minä olin ihastunut ja vapaa, olin rentoutunut, ja hänkin oli - toisiamme halusimme miellyttää, toisiimme tehdä vaikutuksen. Uni oli kummallinen, ymmärsin sen vasta muutaman tunnin kuluttua heräämisestäni: enhän minä ole ollut ihastuksissani tuosta miehestä. Hän kyllä on katsellut minua joskus valppain silmin, mutta vain hienovaraisesti - emme ole kumpikaan röyhkeitä rakkausasioissa. Minua hymyilytti kun muistin juuri hänen olleen tuo uneni prinssi!

Myöhemmin, kierrellessäni kouluni alakerran kakofoniassa, näin herkän hahmon uinuvan sinisellä leposohvalla - hän se oli, tuo uneni mies. Hymy nousi kasvoilleni taas, mikä sattuma! Hän näytti niin kovin hellyyttävältä pitkine raajoineen tuolla puolikuunmuotoisella sohvalla; hiukset lepäsivät hiljaa skeptisellä otsalla, suljetut silmäluomet värisivät hallitsemattomasti paljastaen tarkkojen korvien kuulleen heleän ääneni. Mutta minä jatkoin matkaa, en minä uniani halua todeksi luoda...

Haluaisin uskoa sattuman olemattomuuten, siihen että asiat tapahtuvat syystä, mutten halua huijata itseäni keksimällä symboliikkaa tyhjästä, siksi en voi kieltää sattumia. Kirjatessani unta päiväkirjaani havahduin nimittäin yht´äkkiä: puolikuunmuotoinen sohva, mistä minä sen sanan keksin? Olenko muka tietoisesti kiinnittänyt huomiota sohvan muotoon? Sillä viime yönä taivaalla loisti puolikuu. Muistan sen selvästi, sillä kotiin saapuessani jäin hetkeksi tuijottamaan sitä. Kuulla on tapana lumota minut joka kerta, tunnen siihen enemmän yhteyttä kuin aurinkoon. Tuona yönä kohotin siis haltioituneet kasvoni kohti loistavaa puolikasta mustalla taivaalla, hengähdin, hymyilin: minun kuuni, minulle se salaa kuiskailee, se tuntee sieluni salat, se johdattaa minua (myöskin harhaan). Kuun lumossa on jotain mystistä ja kiihottavaa, sydämeni alkaa lyödä tiheämpään, minä hengästyn ja valpastun, ja katsottuani muutaman hetken tuota ihmeellistä inspiraation lähdettä, tunnen sen kantavan minua hopealankojen varassa loppumatkan. Mitä voin uskoa? Kuuko minulle antoi tuon unen kuiskauksessaan? Enhän minä edes ikinä muista uniani! Tämän muistin, hurmioituneen kuuhetken jälkeen; tämän miehen, jota puolikuu kannattelee lepohetkien aikana. Enkä edes tiedä kuiskiko hänen kuunsa samana yönä...

Keksijä

Näin kerran unen keksijästä,
enkä koskaan lakkaa ikävöimästä...
Hän lahjaksi antoi minulle
korvaaja-minän sielulle.

Tuon hassunimisen robotin hän minua varten keksi,
näki murheeni, kyyneleeni, muuttui itsekin surulliseksi.
Halusi minun anteeksi antavan itselleni ja muille,
tottuvan elämään ihmisyydessä, kaipuutta kaukaisille teille.

Niinpä rakensi hän sielun teräksestä
ruostumattomasta, kyynelten kestävästä.
Se omani korvaisi silmänräpäyksessä,
auttaisi elämään oikein ja hetkessä.

Ja niin minä uusin sieluin näin -
näin kuivin silmin, aukko sydämessäin.
Koskia pitkin laskin ja nauroin:
"Kuinka helppoa on elämä teräksisenä!"

Loppua ei tullut hymystä tuosta
kylmettyneestä, läpikuultavasta,
eikä koskaan tulvinut kyynelten maa,
tungettuna kylmään terässielun taa.

Muttei elämässä kukaan itkuitta liidä,
kerran alkoi vuotaa paikka lähellä sydäntä.
Vereen peittyi sielu harmaa,
"Keksijä, Keksijä! Oi, pelastakaa!"

Ja lopulta oivalluksen keksi tuo nero:
"Kylmällä ja kuumalla on liian suuri ero,
en voi minäkään patsasta eloon herättää,
enkä ihmistä terässielun varaan jättää."

Mikä neuvoksi siis?
Oli aito sielu jälkeen talviunien kovin hauras,
pois maanpäältä kaipasi se, mahdollisimman kauas.
Niin sai sielu Keksijältä siivet joilla lentää -
nyt se hymyillen aurinkoa kiertää,
ei muista enää hämärää.

Vain myrskytuuli jää jäljelle, kun minun henkeni lähtee lentoon. Enkä minä pelkää, olen yksi noista pilvenhattaroista, ilma on ollut elementtini aina, minä kuulun ylhäälle - sieltä voin katsella alaspäin, pitää päätäni niin kumarassa kuin haluan, täällä maan pinnalla se nimittäin vaikeuttaa vähän: näen askelteni kulun, mutta ihmisistä silmiini heijastuvat vain jalat ja varjot. Ja minä odotan sitä päivää, jolloin näen vihdoin sen, mitä olen koko elämäni odottanut: toiset yhtä mustat varpaat, toisen mustavarjoisen. Tähän mennessä kaikki on ollut vain harmaata, siihen minua ei huiputeta mukaan - banaaliuteen siis; minä etsin viisi- ja puolisakaraista tähteä noiden miljardien viisi- ja kuusisakaraisten joukosta. Minun pyyteetön rakkauteni on omistettu tuolle puolikkaalle sakaralle, se on tekevä elämästäni täyden, se on satuttava ja pehmentävä, se on kiihottava ja lupaava, ja minäkin lupaan sille: tässä kämmenelläni saat levätä niin kauan kunnes heräät. Ja sinä aamuna auringon valo heijastuu sinusta silmiini, ja kasvoilleni kiipeää punasteleva valo, eikä mikään voi katkaista tuota sädettä, joka sinusta heijastuu suoraan silmiini - me olemme sidotut toisiimme, me kuulumme yhteen. Enkä milloinkaan laita tuota kämmentäni nyrkkiin, minä lupaan olla helisevä ja avoin elämäni jokaikisenä päivänä, ja hiljaa annan sinun olla vain puolikas, eikä se ole mikään vain, se on AINOASTAAN. Uniikki, ainutlaatuinen sinä olet puolikkaine sakaroinesi, eikä kukaan muu saa tarrattua sinusta kiinni; kukaan muu ei kauneuttasi nää, eivätkä muut ymmärrä, että sinä olet se täydellinen yksilö, tabula rasa, josta muut ovat jalostuneet joko vailinaisiksi tai liiallisiksi.

Täysikuu syöpyy lisää tänä yönä, minä kävelen varovasti kotiin, ettei kuu huku äärettömyyteen. Miten minä muuten tunnistaisin sinut pimeältä taivaalta? Mitä hulluutta! Itsehän sinä loistat, tähti olet. Kuu vain peilaa, ei se anna valoa; se valehtelee ja huijaa, imee katsettani jotta jäisin pimeässä auton alle; pelottelee, etten saa unta ja heikkoina hetkinä saa kaksi ihmistä sekaantumaan mystiikkaan...

Minä nousen haavoittuneena, hiivin pimeään kunnes olen kevyt ja näkymätön. Joskus ääni riittää kääntämään pään, hiukset heilahtavat vasten toisten kasvoja ja silmissä on tuli outo ja kutsuva, mutta nykyään eivät hiukset hulmua tuulessakaan, ne on sidottu tiukasti kiinni, ei niitä kukaan kasvoilleen saa, ei kukaan saa tuntea niiden hienostunutta sydäntuoksua.

Pää ei käänny, mutta jaloissa, niissä näkyy pieni liike; varovainen se on ja haparoiva, mutta hän näkee: varvas alkaa piirtää itsenäisesti puoliympyrää, se tahtoisi tanssahtaa kohti tuntematonta, kääntyä elämään, avata yllätyslahjan, joka on joko valaiseva tai masentava, mutta pää ei anna, se pudistelee katkeransuloisesti: ei tämä ihminen muuta mieltään koskaan, tämä on absoluuttinen ja rehellinen, haparointi on heikkoutta, sitä emme harrasta.

Minä palaan haavoittuneena, raskain askelin hypin yhä, katukivetyksiä pitkin tanssahtelen, enkä näe kuka on noiden lähestyvien askelien takana, niissä tuoksuu sade ja julkinen tuuli, ei siis mitään minulle sopivaa, minä olen mysteeri, kaiken täytyy antaa syntyä salassa. Näkymättömänä on turvallista elää, kylmää mutta turvallista, siinä olen vain minä, ei ketään joka voisi pettää siis, sillä itseäni en petä koskaan, minä olen määrätietoinen ja luja.

...ja silti haparoin...

Anna minun huutaa
etten tukehdu itseeni
sillä tätä henkeä
on niin tuskattuvaa kantaa.

Vedän henkeä mutten osaa
luu murentui sirpaleiksi
myös tuon vaaleanpunaisuuden edessä
vaikka muu kauneudettomuus
sitä kuumesilmillään hämmästelee.

Mutta minun kuumeni
huipentuu uskottomuuteen,
päätä huimaa uskallus
mutta minun kuumeni
haukkookin henkeään
eikä se kiinni sitä saa
vaikka kuinka pyydystää
sellaisella pitsiverkolla
joihin hopeakaloja pyydetään.

Vedän henkeä
mutta saankin sinut
enkä minä halua
enkä minä rakasta
mutta henkeni kanssa
en osaa elää kaksistaan.

Sairas olen, kevyesti sairas. Pää huokailee ja humisee, tukkoisena se ei anna ajatusten virrata nopeasti. Katse ei osaa keskittyä, olen jo kauan pelännyt näössäni olevan jotain vikaa, jotain pahempaa kuin tavallinen likinäköisyys, sillä minun katseeni harhailee niin kovin paljon laseista huolimatta. Näen valopilkkuja, teksti ei tarkennu kunnolla. Aivan kuin kasvojani peittäisi morsiamen kaunis harso. Sokea kuin morsian, siinä vasta osuva sanonta; valkoinen sumuverho peittää meikillä peitettyjä neitsyenkasvoja, oikea tuplanaamio; haarniska; kahlehdittu nainen, onneksi minä en mene koskaan naimisiin.

Mutta sairas olen, keuhkoja puristaa samea haarniska, ja miekka lävistelee sivistyneesti sydämeni ympäristöä. Kasvot tuntuvat turvonneilta koska ne sisältävät limaa, muttei se tule ulos, koska nenäni taitaa hylkiä kaikkea likaista ja ällöttävää; kuitenkin sitä kutittaa, tahtoisin aivastaa, mutten viitsi, tässä huoneessa on kaksi miespuolista, en halua olla enää yhtään epämiellyttävämpi. Kurkku on tulinen ja käheä, kovin seksikästä oikeastaan, mutta voihan seksikin satuttaa, ainakin minulle se tekee niin aina jälkeenpäin, itken ja kouristelen, läheisyys inhottaa minua, haluaisin pyyhkiä kaiken pois, ei olisi pitänyt antautua jollekin toiselle...

Ja niinpä minä sairastan aivan yksin.

Kaunis oli maa tänään, se tuoksui asfaltin lävitse, multaisuus kutsui minua jo kaukaa. Ja olisinhan halunnut vajota tuohon kotoisaan pehmeyteen, kietoutua versoihin, täyttää kuolevat keuhkoni ihanilla vastasyntyneillä tuoksuilla, mutta vastuu painoi ruumistani liian kovaa, minun oli juostava kohti harmaita ajatuksia, minun oli karistettava kesämaa paljaista jaloistani. Ja nyt kun jalkojani katson, noita väsyneitä ja kylmettyneitä, tiedän tehneeni lamaannuttavan virheen, niiden olisi pitänyt saada tervehtiä tuoretta elämää vielä vähän, vilvoitella lintujen paratiisin kanssa. Mutta minä olin hirvittävän tunnollinen etsijälapsi, en halunnut antaa ajan kantaa, halusin kulua sen mukana, kiitää kohti tulevaisuutta, luulin sen olevan parempi. Eikä se ollut, eikä ole tuleva, parasta aikaa on menneisyys, nykyhetkikin on maagisempi kuin tulevaisuus, ikuinen pettymys, lapsi joka ei ole vanhemmille niin rakas kuin muut, epäonnistuminen, rikos ja rangaistus. En minä jaksa odottaa tulevaa, sehän saapuu kutsumattakin, haluaisin odottaa mennyttä, toivoa sen palaavan värikkäämpänä, että saisin poimia muutaman kukan lisää tyynyn alle, rukoilla muutaman rukouksen lisää, ja toivoa, toivoa! Ja haluaisin palata, tervehtiä mennyttä itseäni, halata ja luvata, että sinua ei kukaan pelasta, pelasta itsesi nyt, ennen kuin sinun sielusi tottuu laahaamiseen.

Sydänsielu 1

Minusta tuli kova yhdessä yössä; sinä yönä kun synnyin. Kesällä piirsin kaaviokuvia sielun kerrostumista, kehittelin henkeäsalpaavaa ideologiaa siitä, kuinka sielu muodostuu, kuinka se muokkautuu, kuinka sitä voi kehittää. Ainoa, mikä pysyy ikuisesti on pohjimmainen kerros, sydänsielu. Jos sydänsielu on musta, on kyseisen sielun haltija parantumattomasti depressiivisyyteen ja pessimistisyyteen suuntautunut yksilö. Sydänsielun päälle voi kuintenkin "hyvän" elämän aikana muodostua niin paljon positiivisia kerroksia, valoisia, keltaisia, että sydänsielun olemus menettää merkitystään käytännössä, eikä vaikuta enää vuosien jälkeen negatiivisesti (Kerrokset nimittäin elävät koko ajan, vierekkäiset kerrokset vaikuttavat toisiinsa joko positiivisesti tai negatiivisesti, ja jos positiivisten kerrosten välissä oleva negatiivinen kerros ei saa "vahvistusta", toisin sanoen, mitään pahaa ei ehdi tapahtua, se surkastuu lähes olemattomaksi ja positiivisuus saa ylivallan. Luonnollisesti tämä toimii myöskin toisin päin.). Minun tapauksessani ei noin ole vielä käynyt.

Minä herään, päivä on jo samea ja valkoinen.
Pelästynyt vartalo kouristelee sydämen kohdalta,
minä herään eikä todellisuus kiedokaan syliinsä
pahaa unta nähnyttä, kauhuissaan huutavaa.
Minä herään ja sielu mielettömyyttään kiroaa:
miten en oikeasti pelästy palavaa!