Einmal ist keinmal

Kerran hän sanoi rakastuneensa minuun. Sen jälkeen kumpikaan ei ole maininnut r:llä alkavaa sanaa. Ainoastaan kerran tapahtuva ei oikeastaan ole mitään todellista. Turvallinen ajatus - ei tarvitse olla vastuussa jokaikisestä sanomastaan, spontaanien reaktioiden voi ajatella olevan vain mitäänsanomattomia keveitä henkäyksiä. Oikeastaan en enää ajattele sinua paljon, en halua pudota taas. Rakastuin niin nopeasti, ja sen vuoksi vahvistuin, nyt et saa minua enää horrostilaan olemalla ystävällinen (minä halusin naisen ja miehen välistä rakkautta).

Mutten siltikään voi olla miettimättä:

- miksi olit huolissasi sairastaessani? Olitko vain yksinkertaisesti harmissasi siitä etten flunssani vuoksi pystynyt harrastamaan seksiä?
- miksi halusit koskea minuun vaikka tiesit edellämainitun tilanteen? Sanoin ettei kannata tulla lähemmäksi. Silti suutelit villasukkaista jalkaani.
- miksi jäit yöksi vaikka tiedämme kumpikin että se on merkki kiintymyksestä? Jos olisimme puhtaasti sänkykumppanit, lähtisit session jälkeen juoksien asuntoosi.
- miksi silitit hiuksiani sinä rappiollisena iltana kun sammuin kärsien välinpitämättömyydestäsi?
- miksi rakastellessamme KATSOT minua? (Minua hävettää, en halua että näet. Minunkin on pakko katsoa koska haluan sinut nähdä.)
- miksi juuri sillä hetkellä kun minua alkoi itkettää selkäsi katselu valkoisten lakanoiden välistä, käännyit hymyillen, otit käteni käteesi etkä lähempänä olisi voinut olla.

Mutta kerran tapahtuva ei oikeastaan tapahdu kertaakaan. Eikä minulla ole dokumentteja jatkuvista sattumista. Ihminen elää vain kerran joten ei oikeastaan elä lainkaan. Beethoven. Nimeän hänet säveltäjäksemme. Siksi että itkin sinun soittaessasi neljättä pianokonserttoa. Ja siksi että Kirja viittaa usein Beethoveniin. Värimme on keltainen. Vuodenaikamme talvi.

Viime yönä lumi oli kauniimpaa kuin olen koskaan ennen nähnyt: se leijaili kuin hidastettuna, lempeästi, hiiviskellen, silitteli ihoani sopivan viileästi, hienotunteisesti. Katulamppujen lämpimässä valossa se kimmelsi ja kimalteli, näytti siltä kuin miljardeja timantteja olisi pudoteltu askelteni edelle niin kuin ripotellaan ruusun terälehtiä rakastetun edessä häämöttävälle tielle. Hassua, näin hänet sattumalta tänään lounaspaikassa jossa en koskaan käy eikä luultavasti hänkään, ja vielä kummallisempaa oli se, että vaistosin sen etukäteen. Leikittelin tosissani ajatuksella, että kohtaisimme siellä, sieluni silmin sen näin. Hassua, kummallista.

En ole päiväkausiin nukkunut tarpeeksi, menen aamuyöstä nukkumaan ja väkisin pakotan itseni ylös aamulla. Soitan energiajuomien avulla, tyhjin silmin, kämmenlihakseni ovat kasvaneet pelottavan paljon proteiinipitoisten ruokien vuoksi. Kommunikointitaitoni ovat tyrehtyneet jälleen, enkä uhraa edes hänelle ajatuksia (siksi onkin mahtavaa että edes sattumalta näemme, muutenhan unohtaisin kokonaan), sieluni täyttää motivaatio, pakottava halu soittaa ja kehittyä, ihana musiikki hoitaa minua, keventää väsyneet askeleeni vaikka kävelisin yöllä raskaan soitinkotelon kanssa kotiin, vieläpä ennätyspakkasissa. Kylmyys, väsymys ja lamaannuttava fyysinen rasitustila - nämä yhdessä tyydyttävät minut paremmin kuin kukaan ihminen.

Mikä kiehtoo poluissa jotka joku on jo valmiiksi tallonut? Ne kiemurtelevat kolmekymmentäviisisenttisten lumivallien ympäröimänä kuin ahdistuneet kärmeet, päättyvät aina banaalisti yllättäen, eivät sinnittele, luovuttavat. Mitä sinä sellaisissa poluissa näet, rakkaani? Etkö olekaan raivaajaluonne, ikuinen etsijä ja seikkailija, joka tuulen sokaisemana juoksee pakoon pysähtyneisyyttä? Toisaalta, ethän juokse pakoon minuakaan, joka paikoilleni jäätyneenä lamaannutan ainokaisen hiuskarvankin. Hyvä on - jos sinä et karkoitu, minä karkoitan sinut. Tiedän kyllä mitä sanailin ensimmäisinä yhteisinä öinä, puhuimme ikuisesta ystävyydestä, läheisyydestä joka hivelee sekä mieltä että ruumista, vapaudesta, suunnittelemattomuudesta... Hämmentävän kaunista ideologiaa, sinulta lähtöisin, myönnän alistuneisuuteni tässä asiassa, mutta ollessamme erossa minä ajattelin, paljon. Ja minä itkin sinua. Ymmärsin kaipaavani. Ensimmäinen virhe. Ei ole kaipuuta ilman helliä tunteita. Sitä en salli - että tuntisin jotain syvää, minähän olen jäätä, helvetti! Sinä olet tulta, olen aina tuntenut sen kuumotuksena ihollani. Tuli on elävää kudosta, se karkaa, pääsee valloilleen, sammuu hetkittäin, tarraa kiinni mistä vain ikinä kiinni saa ja pitää vallassaan. Jos sinä olet tällainen tuli, minä olen ensinnäkin rinnallasi kuin läpinäkyvää, kylmää vettä, vailla kiinni tarrautumisen taitoa, vailla kosketuspintaa ja pelkään sammuttavasi elämänilosi, toiseksi olen kuin laho puu joka pienestäkin kosketuksestasi syttyy palamaan, palaa hetken, ehkä toisenkin, loisteliaana, intomielisenä, mutta huomattuaan näkyvyytensä muuttuu salamannopeasti tuhkaksi eikä enää nouse korkeuksiin.