Lisää helmiä, niin kauniita, puhtaita...

Minulla oli niin hyvä olla että liikutuin, nieleskellyin sanoin kuiskasin: "Kukaan ei koskaan ole ollut noin hyvä minulle, ei kukaan, en ole antanut heidän olla." Istuin siinä sylissäsi, alasti, hiukset ylhäälle kiinnitettyinä, ja sinä hieroit kipeitä hartioitani, mielestäsi se oli liian hyvää ollakseen totta - illuusio. Tulit illalla salaa aamupalatarvikkeet ja hammasharja mukanasi. "Tämähän alkaa jo olla kuin parisuhde!" nauroin. Koko päivän olin ollut kylmä ja nälkäinen, syönyt vain muutaman palan suklaata ja kissanpäänmuotoisia karamelleja, joten ajatus seuraavan aamun ruhtinaallisesta aamupalasta nostatti sieluani. Ja todella se oli ruhtinaallista: sinä, ruisleipää, voita, juustoa, meetvurstia ja vettä, korotetun sänkyni päällä, sääret pitkiksi ojennettuina. Emmekä osaa lopettaa öitämme ikinä ajoissa! Viime yökin venyi kello kolmeen iltapäivällä. En vain saa tarpeekseni sinusta, en koskaan. Sinun jälkeesi on niin vaikea palata harmaitten rakennusten ja verenhimoisten, turtuneiden ihmisten sekaan, en taida osata hengittää tätä saastunutta ilmaa. Siksi aina ahdistaa. Paitsi sinun lähelläsi, autat hengittämään, olemme yhtä, olemme ei-mitään ja kaikki, samanaikaisesti, ja minä sulan sinuun tietoisesti, enkä varo, vaikka rakastaisinkin, sinä olet rakastettava, minun rakastettavani, helvetti! Emmehän me yhdessä pysy, ehkä viime yö oli viimeisemme, mutta ainakin olen saanut kerran elämässäni tuntea, miltä tuntuu kun sielut halaavat, ja se tuntuu hyvältä, niin hyvältä että pyörryttää ja sattuu, meidän hetkemme pelastivat minut kuolemalta, sinä olet parasta tässä elämässä. Kiitos.

Isäni on minulle keinotekoinen käsite; vietettyäni yli 15 tuntia yhtäjaksoisesti maailman inhimillisimmän ihmisen kanssa oli isäni tapaaminen kipeä isku kasvojani vasten. Materia, materia, materia - hän ei osaa kuvitella millainen olisi kaikesta materiasta puhtaaksi riisuttu alkuelämä - hänelle elämä muodostuu esineistä ja hahmoista, eikä ajatuksista, hengistä, hetkistä, huokauksista...niin kuin minun maailmani. Minä halveksun häntä, ja siksi halveksun itseäni - onhan hän sentään isäni, biologinen isäni. Hän on niin töykeä ja itsekäs koko ajan, muita kuin hänen ajatuksiaan ei saisi ääneen vaalia. Hän on elämänsä keskipiste, hänen on valta, voima ja kunnia, iankaikkisesti, aamen. Minun jalkani eivät taida jaksaa enää kantaa lytättyä sydäntäni tuota ahdistavaa hirsilinnaa kohti.

15 tuntia yhden ainoan ihmisen lähellä on vaarallista, kiintymys yrittää vallata väkisinkin mielen, sydän on pakahtua lämpimästä ihosta liian lähellä, muttei sekään tunnu liialliselta. Hän olisi halunnut lausua minulle Nerudan runoja, mutta olin jo poissa seuraavana päivänä. Pelkään niin, että rakastun, hän tuntuu niin minun ihmiseltäni. Tiedämme kumpikin, ettemme halua sitoutua, haluamme elää hetkessä, vapautettuina kaikista naurettavista tavoista ja periaatteista. Siksi emme aio kiintyä. Lisäksi uskomme ystävyytemme kantavan senkin jälkeen kun kaikki romanttinen välillämme on kadonnut. Tilanteessa on vain pienoinen ongelma: hänen lähellään minä huumaudun, haluan vain liimautua häneen kiinni, hengitän häntä kuin vain hänet ympäröivä ilma minulle antaisi happea. Sydäntäni koetellaan niin paljon, että levätessämme kiihkeiden suudelmien välillä se löi ylilyöntejä niin että minua sattui ja pelotti. Minä en aio rakastua, vihakin on parempi kuin rakkaus tässä tapauksessa. Vain vähän kerrallaan tästä lähtien, ainoastaan muutama hetki kuin helmiä, joista voin hienovaraisesti koota helminauhaa, päättymätöntä, silloin sillä ei ole vaarana katketa koskaan, sen täytyy saada jäädä aina avoimeksi.

Minun vartaloni. Olenko siis velkaa kenelläkään? Jokainen solu minulle itsessäni kuuluu, minut erottaa ympäröivästä ilmasta läpinäkymätön pinta, joka kosketuksesta värähtää ja huokaa siliteltäessä - ihoni. Kuvittelin nuorempana aina, että yhdynnässä myös sielut koskettaisivat toisiaan, rakkaan ihmisen kanssa tuntisi olevansa yhtä, näkisi henkensä heijastuksen kumppaninsa kiihkeissä silmissä. Kieltämättä tuollainen haavekuva mielessäni asustaa yhä. Kummallista kyllä, mutta oltuani yhdynnässä erään sielultaan samankaltaisen ihmisolennon kanssa, olen tainnut menettää aikaisemmin tuntemani sielujen yhteyden kokonaan. Aivan kuin sieluni olisi loukkaantunut ruumini banaaliudesta, brutaalista, pinnallisesta ja pelkästään fyysisestä tahdosta, halusta. Halu on ruumiin tahto, tahto sielun halu. Yleensä minä vain tahdon, mutta huumavaan marraskuun aikana opettelin myös haluamaan ääneen. Sain mitä halusin, mutten sitä mitä tahdoin. Annoin ruumiini, mutta sieluni sulkeutui entisestään. Nyt olen hukkunut fyysisyyden lamaannuttavaan pintaliitoon, sielultani olen amputoitu, herkkyyteni karisi pois jättäen sydämeeni kivenkovia, sokeita tahtotiloja.

Marraskuussa opittua:

• Rakastan humalatilaa. Silloin olen kevyt ja ihana, raikas, sydämellinen ja kiihkeä.
• Maailman kaunein tatuointi on lehdetön puu, jonka juuret koskettivat sieluani hiljaa.
• Tunnistan helposti miehessä feminiinisyyden.
• Olen todella maskuliininen nainen, todella.
• Olen vapaa ja riippumaton.
• Vapaus ja riippumattomuus ovat tabuja tässä maailmassa.
• Vapaudestani ja riippumattomuudestani huolimatta olen heidän (ympäröivä materia) mielestään velvollinen noudattamaan kirjoittamattomia lakeja, muun muassa sitä, ettei entisen poikaystävän kaverin kanssa mennä sänkyyn, vaikka hän olisi minunkin hyvä ystäväni.
• Sisareni ei näe sittenkään. Meidän välissämme on kuilu nimeltään usko.
• Olen rikkinäinen osittain siksi, etten lapsena antanut vanhempieni näyttää rakkauttaan; se kostautuu nyt. Liikutun opettajani nyppäistessä hiuksen hihastani, äitini harjatessa hiuksiani ja ystävieni kutsuessa minua lempinimillä.
• Maailmani on mielteeni.
  
• Välittömyys tuhoaa analyyttisuuteni, tuntuu kuin olisin myynyt ajattelutapani sulautuakseni ihmisiin.