Kun oleminen käy sietämättömän kevyeksi, minä lohduttaudun sillä, että siitä voi tehdä lopun. Minulla on valta päättää elämäni, olen harkinnut sitä miljardeja hetkiä, aina kuitenkin toivo nostaa päätään valtameren keskellä, juuri siinä kohdassa missä on riski tulla haaksirikkoutuneeksi, enkä minä sittenkään tee unelmastani totta. Mutta ajatus on hyvä olla olemassa, se on minun turvani ja lohtuni, kun sisälläni valtavat kyynelmassat hyppäävät vesiputouksen syövereihin. Enkä minä pelkää, oikeastaan paljon mitään, sosiaalisia tilanteita vain, ja niitäkin enää satunnaisesti, mutta kaikkeen aitoon pelättävään minä suhtaudun lähes välinpitämättömästi. Se ei ole turvallista, koska saatan hyvin tulla nykyisellä käyttätymiselläni murhatuksi kadulla, mutta toisaalta se juuri on turvani - ei haittaa vaikken osaakaan, ei minun tarvitse, minun elämälläni ei kuitenkaan ole merkitystä. Tietenkin sitä haluasi olla suuri, uniikki ja erityislahjakas, ja sillä ajatuksella toki joskus mässäilen, mutta tiedän ettei se ole totta. Minä vain tarvitsen tuota itsetuntoni nostamista aika ajoin, koska muuten en jaksaisi soittaa lainkaan. Soittaminen - sen vuoksi minä vielä elän, siitä minä ammennan voimani, siihen minä rakkauteni suutelen. Eikä meitä voi erottaa, minua ja instrumenttiani, se soi sillä minä soitan, minä soitan koska se soi. En puhu paljon sielullani, small talkia olen alkanut hallita, mutta kovin hiljainen olen todellisuudessa, KOSKA minä puhun soittaessani. Ehkei sitä kukaan kuule, enkä minä haluaisikaan kaikkien kuulevan, sillä soittoni paljastaa todellisen minäni, se on sieluni peili. Siksi en kovinkaan usein vapaudu täysin soittaessani, jokin kontrolli pitää toki olla, eihän nyt olisi soveliasta kulkea paljassieluisena kirkkaina talvipäivinä. Sitä jäätyisi ja sokaistuisi, sen jälkeen olisi pakko linnoittautua hämäryyteen, nukkua ainutlaatuisuutensa ohi, tuudittautua todellisuudessa eläviin, mukautua muihin...Ja niin olisin jälleen tukkoinen ja tylsä, mitäänsanomaton arkalainen, hiljainen, tukahdutettu, eikä ketään kiinnostaisi, eikä minua kiinnostaisi, ja silloin olisi jälleen aika harkita mahdollisuuksiani, elää vai eikö elää? Ja minä uisin kohti syvännettä pitäen katseeni tiukasti siinä haaksirikkopaikassa, jossa toivo ehkä vielä elää, eikä minua pelottaisi kuin se että minut nostettaisiin pintaan ilman lupaani. Minä elän, minä päätän, minä soitan, minä kuolen. Ei täällä voi elää kuin ilmakehään heitetty irtonainen roskapala, itse on tehtävä päätöksiä, kyseenalaistettava, pohdittava, onko minusta todella hyötyä kenellekään. Ajoittain tulen siihen johtopäätökseen, että minusta on kertakaikkisesti ainoastaan haittaa, mutta sitten muistan ihmisen kyvyn olla itsekeskeinen; mitä se kenellekään kuuluu jos minä olen turhake, jos minua huvittaa ottaa elämästäni jotain irti, minä myöskin otan.

Hulluus

Miten määritellään mieli? Särkynyt mieli, sairas mieli, kaunis mieli... Eikö mieli ole yhtäkuin minä? Minä olen särkynyt, sairas, kaunis... Tällä hetkellä minun mieleni on hajanainen, se ritisee kuin kevätjää raskaiden askelten alla, se muistuttaa lasia, joka on kerran rikkoutunut ja sitten lukemattomat sirpaleet on liimattu kömpelösti jälleen kokonaiseksi. Kaukaa tuo hatara kyhäelmä saattaa näyttää ehjältä, kestävältä, mutta kun siihen kaataa tarpeeksi litkuja, se alkaa vuotaa. Mutta vuoto on niin minimalistisen pientä, ettei kukaan huomaa sitä - paitsi se yksi joka sai luvan katsoa läheltä, mutta hänkin on nyt karkoitettu pois - ja niinpä hauras lasi saa tyhjentyä aivan rauhassa. Tyhjentyä ja murentua uudestaan. Liimaa löytyy toki aina, huonoa, ällöttävän limaista ja rahvasta, mutta sitä on. Harva kuitenkaan kestää liimanhaistelua vuodesta toiseen, ainakin mieli siitä herkistyy. Herkistynyt mieli, liimantuoksuinen mieli, hullu mieli. En anna kenenkään enää nähdä sisään silmistäni, kukaan ei saa kuoreni sisään kurottaa. Olen herkistynyt, liimantuoksuinen, hullu... Tällä hetkellä minun mieleni on etsivä. Sieluni silmin näen kuinka mimiatyyriminä kiertelee kallossani kuin vainukoira, se on levoton ja valpas; se nuuhkii, se maistelee, se ei lepää kunnes saa tarrattua hyvästä ajatuksesta kiinni. Mutta kovin epälooginen se on kaikessa loogisuudessaan; se kiertää kehää huomaamattaan, se näykkii samoja mauttomia lihanpalasia (niistä ei lähde mikään hermo), eikä se usko että verkkokalvolle heijastuva kuva on todellinen - se kun ei vastaa sitä mitä miniatyyriminä kuvittelee näkevänsä. Nimenomaan kuvittelee, se ei oikeasti näe pimeässä yhtään mitään, ja kun se huutaa - mitä se tekee surullisen usein - ei vastaa edes kaiku, eikä se koskaan voi olla varma edes olemassaolostaan jos kerran sen tuskainen huutokin on harhaa. Mutta sitten se muistaa muut aistinsa - tunto-, haju- ja makuaistin! Se tuntee pehmeän maan jalkojensa alla ja selvästi haistaa ja maistaa mitä eksoottisimpia hajuja ja makuja! Kuuloaistista se ei voi olla varma, voihan olla että kaikki hänen kuulemansa äänet ovatkin vain aivojen uskomatonta tuotosta. Tai voihan olla niinkin, että kuulossa on vikaa - siksi ei kuulunut kaikukaan! Minä olen herkistynyt, liimantuoksuinen, hullu...

Huojuva mieli

Eräänä päivänä hän heräsi vaikka ei ollut nukkunut silmänräpäystäkään. Mihin hän heräsi? - Seinien valkoisuuteen ja sielunväristyksiin - niitä tulee silloin kun sydän poukkoilee kuin pikkulintu miehen nyrkin sisällä, niitä tulee joko silloin kun on henkeäsalpaavan ihastuksissaan tai sitten mieltäsumentavan järkyttynyt jostakin. Tilaan voivat vaikuttaa myös nuo kumpikin yht'aikaa niinkuin maa ja taivaskin ihmisen sisäänsä sulkevat sulassa sovussa; ei väliä missä niiden raja menee, ihminen on yhtä tärkeä kummallekin, ja ne kumpikin ovat yhtä välttämättömiä ihmiselle.

Herätessään hän oli alasti muttei tuntetut vilua - päinvastoin: hän oli hukkua hikipisaroihin jotka konemaisesti virtasivat hänen kelmeän ruumiinsa pinnalla; ne olivat kuin pienenpieniä puroja, joiden määränpäätä kukaan ei tiedä, eikä ketään itse asiassa kiinnosta; nuo purot virtaavat jonnekin kauas, missä ne jätetään taas huomioimatta, eikä kukaan ole tarpeeksi valpas ottaakseen selvää niiden lopullisesta haudasta. Hänen kasvonsakin olivat raidoitetut, sen olivat tehneet vihaiset tuskankyyneleen, jotka saivat alkunsa jossain sydämen takaosissa. Sieltä ne lennätettiin kasvojen alueelle, ja lopulta ne pääsivät turhautuneina ulos vankilastaan. Ne parkuivat vastasyntyneen lapsen lailla, huusivat lämpöä sinertävinä ja hengästyneinä. Ja auta armias jos hän nyt kyllästyneenä olisi pyyhkäissyt kasvojaan karkealla nenäliinalla - se olisi ollut silkka murha! Ei, niin hän ei voinut tehdä. Hän päätti maata paikoillaan kunnes sydämen takaosan lähde kuivuisi ja kyyneleet jättäisivät hänet vihdoin rauhaan.

Kului hetkiä hetkien perään, hän ei saanut enää unta. Kyynelvirrat olivat kuivuneet aikoja sitten, ihon pinta oli muuttunut kosteankelmeästä nihkeäksi luistinjääksi. Hän oli nukkunut liian kauan, miksi nyt olisi taas pitänyt vaipua uneen kun kerran vihdoin sattuma oli herättänyt hänet horroksesta?! - Koska hän ei jaksanut elääkään. Nukkuessaan hän oli luomansa unimaailman jumala, ei ollut itsepäisiä kyyneliä, ei sormella osottavia syyttäjiä, jotka aina jaksoivat huutaa vääriä syytöksiään väärin elämisestä. Niinpä hän päätti odottaa vielä vähän...

Hiljaisuus on vallannut valkoisen huoneen, valo paistaa ja sokaisee, valo on kuivannut kyyneleet ja nihkeän ihon. Ja valoa heijastaa jähmettyneen silmänmunan lasinen pinta...

Aavistus tuoksuu alkoholilta

Hän tietää että tänä iltana tapahtuu; hän ei ole kiveä (vielä), hän on sortuvainen ja rakastaa tulessa makaamista. Voi kuinka täynnä epäilyksiä on hänen pirstoutunut sielunsa, kuinka kauhistunut hänen viileä sydämensä! Miten voi estää ihmistä joka lopetti hengittämisen kauan sitten?

Silmät kiinni hänen pitää hiippailla muiden luokse. Jos hän juoksee, hän kompastuu ja lyö päänsä. Punainen on veren ja rakkauden väri, sitä hän ei ole valmis näkemään. Hänen silmiään houkuttaa keltainen ja musta, musta ja keltainen; tummien vesien tulkki sekä keltakehäinen luonnonlapsi. Muttei HÄN jota on katsonut valkoisina aamuina pölyisen peiton alla, HÄNTÄ hän ei halua nähdä tänään. Mutta hän näkee, hän näkee... Siksi on hyvä pitää silmät kiinni, hankkia halveksuntaa lisää ettei kukaan pääse näkemään kunnolla, mitä tuo pusertunut sydän tunteekaan. Huomenna valo on jälleen valkoinen, ja hän astuu ikkunasta vapaana ja kauniina. Humalassa.

Minulle ei mitään kuulu, en ole saanut kiinni elämästä päiviin. Minun jalkojeni ja tämän maan väliin jää aina sukkahousuja ja kengänpohjia korkeampi ilmapilari - leijun hallitsemattomasti vesituulen mukana. Välillä luen ripauksen Pablo Nerudaa, L. Onervaa tai Friedrich Nietzscheä, välillä soitan niin että leukaluissa resonoi. Muttei tuo varsinainen tekeminen (joskin hävettävän vähäinen) ole oleellista olemuksessani; hallitsevinta minussa on se noiden välien väliin jäävä tyhjyys, painoton ajattelu tai ajattelemattomuus, en minä tiedä mitä pääni sisällä nykyään sinkoilee. Miksemme voi kaikki olla itsenäisiä ja yksinäisiä, emme niin kiinnittyneitä toisiimme? Silloin minunkaltaisteni reikäsieluisten, joukkoonkuulumattomienkin olisi helpompi elää. Itsetuntojen uudelleensyntyminen, minä ajattelen, emme me. Siskoni, rakas siskoni, puhuu aina vain toisten suulla; minä sanoin että hänen on oltava yksin jotta voi oppia muodostamaan omat mielipiteensä ja kokoamaan ajatuksensa. Äiti oli vihainen, hän sanoi ettei siskoni osaa olla yksin. Minä jälleen ihmettelen olenko muka tuosta naisesta syntynyt kaksi vuosikymmentä sitten. Toisaalta, ehkä on parempi antaa siskoni olla niinkuin miljoonat, ehkäpä miljardit muut; vailla aitoa minuutta (mikä on aitoa?), tuudittautuneena ihmismereen, lämpimään, jossa lukemattomat kädet kantavat selkä edellä heittäytyneitä huomionhakuisia magneetti-ihmisiä.

Minä mietin ihmisen kuolinhetkeä; tuleeko kuolema silmänräpäyksessä kuin sormia napsauttamalla, vai pyyhkäiseekö se ruumiin yli kuin hyökyaalto niin, että jaloista lähtee elämä joko ensimmäisenä tai viimeisenä? Ja minä mietin onko kirjallisuus turhaa, jos siinä ei todella ole ajatusta? Moni osaa kirjoittaa kauniisti, käyttää sanoja maagisella tavalla, pyöritellä tavuja saadeen lukijat pyörryksiin; mutta sisältö - sitä ei välttämättä ole lainkaan. Voidaanko kutsua neroksi kirjailijaa, joka on suoraan sanottuna tyhmä ja pinnallinen? Ei neroksi, kirjailijaksi kyllä, muttei älyköksi eikä filosofiseksi sanataituriksi. Sama pätee mielestäni soittamiseen, minä arvostan tekniikkaa toki, mutten sanoisi huippuviulistiksi soittajaa, jolla pelaavat ainoastaan sormet, eikä sielussa liikahda mikään.

Joko minun hengitystavassani on jotain vialla tai sitten olen niin saastasieluinen, ettei maailman ilmakaan halua minua koskettaa, auttaa elämään. (Tai sitten minussa on valmstusvirhe, en osaa kuluttaa näitä kallisarvoisia minuutteja oikein, en ole arvokas saamaan inhimillistä annosta happimolekyylejä, koska todennköisesti en osaisi valmistaa hiilidioksidiakaan oikein.)

En saa henkeä.

Sisään- ja uloshengityksen väliin jäävä hetki on arvokkain, se minäkin haluan olla, sitä etsin, sitä vaalin, sitä pitkitän; puolueeton hetki, ei-kenenkään-maa, tajunnanvirta, toinen taso, itse sielu, taivaallinen hetki se on.