En saa henkeä kun ajattelen sinua. Unohdun suolapatsaaksi, haluan pitkittää hetkeä, mutta sydän on sitkeä ja vetää sekunteja itsepintaisesti eteenpäin. En saa unta, en saa rauhaa, enkä luultavasti Sinuakaan. Kuitenkin, pidän sinut ajatusmaailmani keskipisteenä, kaiken varalta, jos vaikka kävisi niin kuin naiiveissa rakkausromaaneissa, joissa mies ja nainen ovat luotuja toisilleen. Kyllähän minäkin uskon miehuuteen ja naiseuteen (en käsitä, miten ihmeessä tämä ihmislajimme olisi muka voinut kaikkine hienouksineen kehittyä jostain ameebasta), mutta omassa elämässäni ei sukupuolilla ole juuri eroa. Minä en kuulu naisten joukkoon, vaikka olenkin melko naisellinen (ainakin ulkoisesti), sillä hieman pelkään noita hyeenanauruisia, makealta tuoksuvia olentoja, jotka henkensä uhalla taiteilevat mukulakivikaduillakin kahdeksan sentin tikkujen päällä ja nostavat syliinsä vieraitten lapsia niin kuin ne olisivat omia. Toisaalta pelkään hieman miehiäkin, ainakin vieraita ja puolituttuja. Tämä taas johtuu siitä, että minulla on hirveä miellyttämisen tarve - aivan kuin alitajuisesti haluaisin jokaisen vastaantulevan miehen katsovan minua "sillä silmällä" - tiedostan sen ja HALVEKSUN sitä. Ja silti jatkan; loppujen lopuksi on niin turhauttavan kivaa suihkautella päälleen vietteleväntuoksuisia hiukkasia, ja väläytellä hampaita vaaleapunaisten huulten takaa; pinnallista, ahdistavaa, masentavaa, alistavaa. Vaikkei minulla ole minkäänlaisia transseksuaalisia mieltymyksiä, olen usein mietelmissäni päätynyt siihen, että ehkä olisin pärjännyt tässä maailmassa paremmin miehenä; yksinäisellä naisella on joskus melko vaikeaa, varsinkin jos on luonteeltaan maskuliininen (niin kuin itse olen). Tämän huomaa ihan vain arjessakin - niinkin turvallisessa maassa kuin Suomessa ei tietenkään ole kovin viisasta liikkua öisin yksin (siis jos on nainen), ja yöeläjälle, jolla ei ole tapana taluttaa henkivartijaa mukanaan, ulkona liikkuminen on siis aina hieman vaarallista. Lisäksi minun oletetaan olevan siisti, tunnollinen, ja ennen kaikkea valmis sitoutumaan ja hankkimaan lapsiakin. Jos sen sijaan osoittaa niin sanotusti mieltä olemalla kyyninen, skeptinen, ja ajatusten suhteen radikaali, leimautuu välittömästi kylmäksi ja kovaksi jääprinsessaksi, joka todennäköisesti jää ikäneidoksi. Ei ihme, että välillä on vaikea saada henkeä.

Lokki puhui kuin ihminen.

Minä kävelen Helsingin katuja paljain jaloin. Miksi? - Haluan tuntea elämän konkreettisesti. Rosoinen asfaltti edustaa minulle risaista sielua; likaiset jalat peilaavat tuskastunutta sydäntä; ja maasta huokuva lämpö - se kumpuaa elämän alkulähteestä.

Kello on melkein 6.00 - minun päiväni on vasta päättymässä. Pitäjänmäentiellä on hiljaista - ohitseni ajaa vain kuumeisia takseja täynnä raukeasilmäisiä juhlijoita. Minä en ole kuumeinen enää; aamun vaaleanpunainen nousu elvytti hakkaavan sydämeni, ja pistelevä maa parantaa joka hetki rikkirevittyjä haavojani. Minun hymyni on omistettu aamun taivaalle - Sinun kasvoillesi siis. En ole koskaan tuntenut itseäni näin kevyeksi! (Se saattaa kyllä johtua siitä, etten moneen päivään ole syönyt kunnolla, silloin tällöin kuivaa leipää ja hedelmiä; ruokin täysin tietoisesti nälkää - en halua lamaantua tuorvottavasta kylläisyydestä.) Likaiset jalkaterät hyppivät aamuyössä kuin kaksi humaltunutta gasellia, välillä ne taiteilevat katukivetyksen päällä, nousevat varpaille ja leikkivät trapetsiprinsessaa. Päivästä tulee lämmin jälleen, näen sen horisontista - se tuijottaa kiihkeänä ja kuumissaan, minua täällä, Sinua toisella puolella tätä kummallista maata. Tuulesta voi vielä haistaa edellisen päivän sateen, muutama lokki käy kiivasta keskustelua. Sitten kuuleen parkaisun; se on kuolevan ihmisen parkaisu - täynnä ahdistusta ja pudotettuja sydämenriekaleita, mutta ketään en näe. Katson ylös - ääni kuuluu taas. Tunnen itseni tyhmäksi ja pelokkaaksi - se on vain käheä-ääninen lokki; vilustunut kai, tai sitten se on luonnostaan viettelijä. Pari tuntia sitten yläpuolellani lenteli vain yksinäinen lintu, minä säälin sitä. Yleensä nimittäin lokit liikkuvat porukassa, ja ne puhuvat, aivan varmasti juttelevat. Tämä yksinäinen harmahtava otus itki hiljaa, eikä kukaan kuullut paitsi minä.

Olemme tauolla. Liian toiveikasta - tuon sanan käyttö siis. Tauko - mainoskatko - väliaika; sen jälkeen pitäisi kaiken jatkua niin kuin ennenkin, jopa parempana, jännittävämpänä. Tauolla oleminen on huijausta meidän tapauksessamme, minä en halua tätä suhdetta, tai ehkä haluan, mutten osaa juuri tällä hetkellä. Olen erakko, tehtävänäni on rakastaa ihmisiä heidän tietämättään; niin kuin nytkin rakastan Häntä - toista miestä, joka saa poskeni punertamaan, ja sydämeni kiiskomaan itseään irti luisesta rinnastani. Hän on saavuttamaton - ja siksi pystyn rakastamaan. Sinä sen sijaan olet näennäisesti täydellinen puoliskoni, liian itsestäänselvä, me sulaudumme massaksi enkä kestä sitä. Haluan olla yksi, en yhteytynyt yksi.

Löysin hänet. Kadotin itseni.

En osaa sanoa, koska huomasin sielujemme sopivan yhteen; kaikki tapahtui niin nopeasti. Minä olin eksynyt karitsa, hän antoi minun nojata kipeitä olkapäitään vasten, puhui minun ajatuksiani selviksi, huokui turvaa ja lämpöä. Minä palelin ja pelkäsin. Hiljainen sopimus allekirjoitettiin: minä elävöittäisin hänen ankaraa arkeaan hymylläni, joka hänelle on aito, ja hän pitäisi minut maanpinnalla, tarraisi kädestäni kiinni, jos alkaisin pudota. Turva. Mitä hyötyä on turvasta, jos kuitenkin olen sisäisesti yhä levoton, jopa levottomampi? Hän sanoi, että ehkä minun pitäisi ottaa riski, olla hänen, ja minä olin samaa mieltä - toimin tapojani uhmaten spontaanisti. Muutaman viikon jälkeen olen huomannut, ettei hän sittenkään ole mikään riksi, me emme ole riski, olemme kotisatama. Minä yksin olen riski, avomeren suolasta koostunut, sytyn auringon ensisäteistä, sammun kyynelistä. Totta puhuen olen kyllästynyt, ja inhoan itseäni sen vuoksi. Hän on sielunkumppanini, ja voisi olla elämäni mies, muttei elämäni rakkaus. Enhän edes hengästy häntä katsellessani, sydämeni ei pyri hänen omaansa kohti kun olemme erossa, hän ei valtaa tai manipuloi ajatuksiani. Pahinta on, että tiedän erään, joka tekee niin: miehen jota en tunne, jota ympäröi vaarallisen värinen savu.