Viime yönä lumi oli kauniimpaa kuin olen koskaan ennen nähnyt: se leijaili kuin hidastettuna, lempeästi, hiiviskellen, silitteli ihoani sopivan viileästi, hienotunteisesti. Katulamppujen lämpimässä valossa se kimmelsi ja kimalteli, näytti siltä kuin miljardeja timantteja olisi pudoteltu askelteni edelle niin kuin ripotellaan ruusun terälehtiä rakastetun edessä häämöttävälle tielle. Hassua, näin hänet sattumalta tänään lounaspaikassa jossa en koskaan käy eikä luultavasti hänkään, ja vielä kummallisempaa oli se, että vaistosin sen etukäteen. Leikittelin tosissani ajatuksella, että kohtaisimme siellä, sieluni silmin sen näin. Hassua, kummallista.

En ole päiväkausiin nukkunut tarpeeksi, menen aamuyöstä nukkumaan ja väkisin pakotan itseni ylös aamulla. Soitan energiajuomien avulla, tyhjin silmin, kämmenlihakseni ovat kasvaneet pelottavan paljon proteiinipitoisten ruokien vuoksi. Kommunikointitaitoni ovat tyrehtyneet jälleen, enkä uhraa edes hänelle ajatuksia (siksi onkin mahtavaa että edes sattumalta näemme, muutenhan unohtaisin kokonaan), sieluni täyttää motivaatio, pakottava halu soittaa ja kehittyä, ihana musiikki hoitaa minua, keventää väsyneet askeleeni vaikka kävelisin yöllä raskaan soitinkotelon kanssa kotiin, vieläpä ennätyspakkasissa. Kylmyys, väsymys ja lamaannuttava fyysinen rasitustila - nämä yhdessä tyydyttävät minut paremmin kuin kukaan ihminen.