Aamuisin istun ikkunalaudoilla kuin kissa
niin että näen taloista vain olennaisen:
kattojen ääriviivat ja savupiiput
jotka puhuvat valkealla äänellä hiljaa mutta lujaa.

Kylmä lasi kylmää poskea vasten
mieli täyttyy lasisista kyynelistä.
Ei tämä ole ihmisen elämää enää
ei tämä ole elämää.

Minun elämäni kulkee tuolla ylhäällä
kohti pohjoista tai etelää.
Ei sillä niin väliä
kunhan vain sydän ja vatsa ovat täynnä.

Siinä menee syntymä ja ensimmäinen suudelma
siinä mustunut sydän ja isoisän kuolema
siinä ne leijuvat valkoisina menneisyyteen
siinä ne pelokkaat linnut karkaavat.