Olen aina tuntenut sen: mustan. Pienenä kuvittelin sydämeeni valon, joka laajenisi laajenemistaan kunnes täyttäisi joka soluni, suojaisi minua kilpenä ympäröivältä maailmalta. Se auttoi kun pelotti. Mutta entä sisäinen maailmani? Se minua vetää kuiluihin, se minua piiskaa vaikka itken; se syö minua. Ehkä pitää tottua. Alakuloisuuteen, masennukseksikin sitä kutsutaan. Se on synnynnäistä, sitä ei poisteta lääkkeillä tai silmälasipäisillä tyhjäpäillä. Ei kukaan sairastu masennukseen, en usko sellaiseen. Masennus on jo olemassa, se puhkeaa; ehkä aina uudestaan ja uudestaan. Minun tumma sieluni tulee isäni puolelta, isosiskonikin on perinyt sen. Kiitän Luojaa siitä, että nuorin siskoni on välttynyt siltä. Hän voi elää elämänsä kokien luonnetta kasvattavia suruja ja iloja, hän voi rakastaa kuolematta ikävään. Me mustasieluiset tulemme taas aina olemaan hieman pimennossa, huomaamme litistyneet kastemadot sateen jälkeen, sulkeudumme "ystäviltämme" ja rakastamme liikaa. Katsomme itseämme peilistä ja kavahdamme näkemäämme tuskaa. Toivomme katoavamme yön aikana pois ja silti itkemme itsemme uneen, koska pelkäämme ettemme enää herää. Olemme kokeneet liian paljon, liian varhain.