Lokki puhui kuin ihminen.

Minä kävelen Helsingin katuja paljain jaloin. Miksi? - Haluan tuntea elämän konkreettisesti. Rosoinen asfaltti edustaa minulle risaista sielua; likaiset jalat peilaavat tuskastunutta sydäntä; ja maasta huokuva lämpö - se kumpuaa elämän alkulähteestä.

Kello on melkein 6.00 - minun päiväni on vasta päättymässä. Pitäjänmäentiellä on hiljaista - ohitseni ajaa vain kuumeisia takseja täynnä raukeasilmäisiä juhlijoita. Minä en ole kuumeinen enää; aamun vaaleanpunainen nousu elvytti hakkaavan sydämeni, ja pistelevä maa parantaa joka hetki rikkirevittyjä haavojani. Minun hymyni on omistettu aamun taivaalle - Sinun kasvoillesi siis. En ole koskaan tuntenut itseäni näin kevyeksi! (Se saattaa kyllä johtua siitä, etten moneen päivään ole syönyt kunnolla, silloin tällöin kuivaa leipää ja hedelmiä; ruokin täysin tietoisesti nälkää - en halua lamaantua tuorvottavasta kylläisyydestä.) Likaiset jalkaterät hyppivät aamuyössä kuin kaksi humaltunutta gasellia, välillä ne taiteilevat katukivetyksen päällä, nousevat varpaille ja leikkivät trapetsiprinsessaa. Päivästä tulee lämmin jälleen, näen sen horisontista - se tuijottaa kiihkeänä ja kuumissaan, minua täällä, Sinua toisella puolella tätä kummallista maata. Tuulesta voi vielä haistaa edellisen päivän sateen, muutama lokki käy kiivasta keskustelua. Sitten kuuleen parkaisun; se on kuolevan ihmisen parkaisu - täynnä ahdistusta ja pudotettuja sydämenriekaleita, mutta ketään en näe. Katson ylös - ääni kuuluu taas. Tunnen itseni tyhmäksi ja pelokkaaksi - se on vain käheä-ääninen lokki; vilustunut kai, tai sitten se on luonnostaan viettelijä. Pari tuntia sitten yläpuolellani lenteli vain yksinäinen lintu, minä säälin sitä. Yleensä nimittäin lokit liikkuvat porukassa, ja ne puhuvat, aivan varmasti juttelevat. Tämä yksinäinen harmahtava otus itki hiljaa, eikä kukaan kuullut paitsi minä.

Olemme tauolla. Liian toiveikasta - tuon sanan käyttö siis. Tauko - mainoskatko - väliaika; sen jälkeen pitäisi kaiken jatkua niin kuin ennenkin, jopa parempana, jännittävämpänä. Tauolla oleminen on huijausta meidän tapauksessamme, minä en halua tätä suhdetta, tai ehkä haluan, mutten osaa juuri tällä hetkellä. Olen erakko, tehtävänäni on rakastaa ihmisiä heidän tietämättään; niin kuin nytkin rakastan Häntä - toista miestä, joka saa poskeni punertamaan, ja sydämeni kiiskomaan itseään irti luisesta rinnastani. Hän on saavuttamaton - ja siksi pystyn rakastamaan. Sinä sen sijaan olet näennäisesti täydellinen puoliskoni, liian itsestäänselvä, me sulaudumme massaksi enkä kestä sitä. Haluan olla yksi, en yhteytynyt yksi.