Hän ei minua löydä
sillä olen osa asfaltoitunutta minua.
Ihanat pellot taustallasi
ovat keltaiset ja nauravaiset
kuin pienikätiset lapset
jotka kylmiä kaiteita silittelevät
ikävä kirkkaissa silmissään.
"Miksi tämä niin kylmältä tuntuu?
Kaunis mutta niin kylmä..."

Ikuisesti nukun piiloissa
heräänhän aina sumuun
mutta silti varjoihin
juoksen henkeni edestä
sillä vesi takani huokailee
enkä osaa tanssia merenpinnan päällä.
Jalkapohjat kohtaavat jäällä -
"Miksi tämä niin kylmältä tuntuu?
Sinä mutta niin kylmä..."

Pieni valkoinen tarina

Sen piti olla väliaikaista. Nainen ei tahtonut muuttua tahdottomaksi, eikä varsinkaan tahdittomaksi. Viiden viikon ja kuuden päivän jälkeen hän oli kuitenkin pahasti koukuttunut: ei askel enää tallannut mustia viiruja suojateillä, ei katse keskuttynyt ihmisiin, joissa rakkaus on huomaavainen. Nyt takkaili hän alituiseen noita yksinäisiä raitiovaunuhaaveilijoita, naista joka itsekseen puhui kädessään katkennut tupakka; sen hän heitti kumpuilevalle muovilattialle ennen kuin hypähti horjahdellen ulos kylmälle pysäkille, ja miestä kainalosauvojen kanssa, ainoiden tukijoidensa, ne eivät pettäneet, eivät tönineet horjuvasieluista vaeltajaa, jonka mieli ei koskaan ollut terävyyttä tavoittanut.

Rakastunut on hajamielinen ja sairas, pakenee naiivina totuutta, sitä ettei maailma ole pehmeä ja syleilevä, ettei hän ole välttämättä kuulas ja todellinen. Sairaana on kuitenkin helppo hengittää, vaikka kanavat toisiin ihmisiin saattavatkin olla tukossa. Hengityksen kulkiessa sydänkin uskaltaa olla itsepäinen ja rohkea, äänekäs, suorastaan manipuoloiva - mitä voi mieli tällaisessa tilanteessa tehdä? - Fantasioida lisää, vielä vähän, niin että uusia tunteita syntyisi, uusia sanoja, tarinoita, muistoja. Muisteluhan on niin kovin ihanaa, muistoja voi värittää miten haluaa, ne voivat tuoksua vaikka kirsikkapuun kukilta vaikkei olisi ikinä käynyt vaaleanpunaisen silkin maassa, tai sahramilta ja auringolta, vaikka olisi ikänsä elänyt kylmyyden ja vaaleatukkaisten ympäröimänä. Juuri vääristyneet muistot tekivät naisesta apaattisen ja riippuvaisen - hän oli vahigossa alkanut rakastaa ihmistä, jonka oli unessa muistoihinsa piirtänyt. Hän oli jopa kirjoittanut erään soivan huoneen seinälle " S. M., en tunne sinua mutten silti voi lakata jumaloimasta sinua." - tämän hän kirjoitti kaiken lisäksi nurinkurin, tyyliin "Aunis atsamiolamuj atakal iov itlis nettum aunis ennut ne ,.M.S". Eikä hän tajunnut olevansa romanttinen ja hupsu, hän ei tajunnut S.M.:n pyyhkivän tuota sydänverellä kirjoitettua tekstiä syljellään kostutetulla sormella pois ikuisiksi ajoiksi.

Nainen ei ollut mitenkään tyhmä, itse asiassa hän oli tavallista älykkäämpi, ehkä monien älykkäiden mieli onkin erityisen herkkä ja taipuvainen hallusinaatioon. Eräänä kesäkuun kauniina päivänä tuo jumalainen mies, tupakan ja nahkatakin tuoksuinen pyysi naista soittamaan kanssaan, kyseessä oli muutaman viikon kestoinen projekti pienellä paikkakunnalla järjestettävässä konserttisarjassa. Miten he harjoittelivatkaan! Heleästi soi viulu uhkean pianon kaikuessa taustalla ja he tiesivät sielujensa laulavan samanaikaisesti, siksi niin helppoa oli yhteissoittokin. Jälkeen viimeisen yhteisen konsertin oli naisen sydän arka ja itkuinen, hänen parhaat muistonsa kesästä liittyisivät noihin hämmentäviin hetkiin, jolloin heidän soittonsa kietoituivat yhteen kuin miehen ja naisen kiihkeät vartalot lämpimässä aurinkoyössä. Heti oli nainen ihastunut noihin ruskeiden silmien paloon, hän antoi itselleen luvan: rakastaa kerrankin saat, mutta tee se salaa, älä näytä, älä ääneen huokaa, älä kyyneltäkään näiden viikkojen jälkeen hänen vuokseen vuodata. Hän ei pysytynyt lupaustaan pitämään, hän oli pakahtua kauhusta ja tuskaikävästä kun ei nähnyt enää rakastaan päivittäin tai edes viikoittain. Hän alkoi haaveilla, päivät kuluivat sängyllä maatessa, valkoiset verhot olivat kuukauden päivät suljettuina, niiden pienistä rei'istä kuulsi auringon uskalias valo saaden verhot välkehtimään kuin ne olisivat pieniä timantteja täynnä. Valkoiset seinät olivat muuttunet itkunsumentamissa silmissä harmaiksi. Hän odotti ja odotti, puhelua, koputusta oveen, kiven heittoa ikkunaan, mitä vain - kunhan vain mies osoittaisi myös tuntevansa tuskaikävää. Mitään ei kuulunut paitsi uhkaava tuuli pihakoivussa, lasten helisevät äänet - ne nauroivat lämmöstä ja levosta. Nainen oli muuttunut eläimeksi, hän ei tunnistanut enää peilistä heijastuvaa olentoa, ei se tummine silmänalusineen ja luisine enkelinluineen näyttänyt enää ihmiseltä. Kerran hän heräsi tuskaisena ja hikisenä, unessa mies olikin naimisissa, käveli kirkon käytävää pitkin talloen valkopukuisen naisen kanssa hänen viulunsa, hänen esiintymisvaatteensa ja lopulta ennen alttarille saapumista hänen ruumiinosiaan, niitä oli ripoteltu samettiselle käytävälle kuin ruusun terälehtiä. Tällaisia kauheuksia hän uneksi, eikä lopulta enää tiennyt oliko unessa vai ei, niin pahalta tuntui tuo oletettu hereilläolokin. Lopulta hän uskaltautui ja nousi todella, lähti ulos tuulen kannateltavaksi, käveli kohti kolisevia raitiovaunuja. Kylmä oli kovin, hän työnsi kädet taskuihin. Jotain siellä oli, vasemmassa taskussa - tupakka se oli, tai oikeastaan vain puolikas. Toinen puolikas olisi varmasti vielä miehellä, eräänä huumavana kesäiltana harjoitusten päätteeksi olivat he leikillään vetäneet pitkää tikkua tupakoilla jostain hassusta velvollisuudesta. Muistoksi olivat molemmat ottaneet itselleen valkoisen myrkkypalan. Nainen suuteli omaansa hellästi ja hymyili. Raitiovaunu hidasti, oli tullut aika hypätä hoiperrellen ulos.

Mitä hän näkeekään? Tutun nahkatakin verhoavan selän, se kulkee poispäin pysäkiltä; nainen huutaa "S-----!", muttei ääni kanna, hän ei ole käyttänyt sitä viikkoihin. Vihdoin hän pääsee tien yli, talloo valkoisia viivoja miten sattuu, kunnes yhtäkkiä pysähtyy metallisten kiskojen väliin. Hän kumartuu, nostaa tärisevien sormiensa väliin valkoisen palan, ottaa samankokoisen kappaleen taskustaan, sovittaa, ne sopivat yhteen kuin miehen ja naisen rakastuneet ruumiit, kuin viulun ja pianon ilakoiva sointi kesäkuisina onneniltoina. Hän on varma nyt, mies ei sittenkään välitä. Hän on nyt lopullisesti sokeutunut ja kuuroutunut, ei huomaa kuinka lähestyvä vihreä vaunu huutaa. Alle hän jää, kädessään kaksi palaa tupakkaa, ja kun ensihoitajat avaavat kylmettynyttä kiinni puristettua nyrkkiä, sanovat he päätään pudistellen: "Kyllä on kummalliseksi maailma käynyt, kodittomillakin on varaa tuhlata tupakkaa katkomalla niitä miten sattuu." Nahkatakkinen mies toisella puolella tietä tuntee levottomuutta, hän tietää näkevänsä jotain tuttua, muttei vain saa päähänsä mitä. Sitten hän kauhuissaan muistaa, kerran lapsuudessaan näki hän naisen jäävän raitiovaunun alle, äitinsä. Lamaantunut musta hahmo kyyristyy jalkakäytävälle, nyt on jotain sisällä rikkoutunut, katkonaiseksi jää hirveä huuto, kun aikuinen mies muistaa jotain minkä pisti itsensä unohtamaan kauan sitten.

Kolme nocturnea

1

Kyynelhelmin koristeltu,
iholla ainainen värinä,
kuin lammikot salamasateessa -
hiussuonet välkehtivät pelosta.


2

Kauhistuksessa makaa ylpeys,
hampaaton ja väsynyt.
Henkeänsalpaava pelokkuus
reittiään yhä etsii...


3

Kuunutuinen haikeus
minut eilen peitteli,
runneltu maa rapisteli
kesäjalkojeni alla.

Hengityksessäni ripaus
rapisevia lehtiä ja unta.
Pää kääntyilee satamavaloihin -
siellä lipuu valkoinen aavelaiva
kuin hätääntynyt joutsen.

Ilman kosketustasi
en osaa lentoon nousta.

Siivet rikkinäisinä liidän
pitkin vedenpintaa,
kevyenä ja kylmänväreisenä,
eikä tuuli tarpeeksi lämmin
pörröttämään harmaita höyheniäni.

Ilman kosketustasi
olen jääpintainen ja yksi,
enkä sinuun sulaudu
ennen kuin rikki on sydänjää.

Minä en silmissäni näe
enää mitään vihreää.
Niissä lepää lamaannuksen tuli
ontto ja pupillinmusta.

Nukahtaessani hapuilen sinua
eikä mikään niin itketä
kuin kauhea kuoppa pellavapinnalla.
Siinä on rakkautemme hauta.

Ja minä yhä vain hapuilen
käsi kumahtaa lasiin
minä unohdan unet ja unelmat
nukahdan lasinsirpalepeiton alle.

Enkä sinä yönä näe pimeää
näen sinut ja kirkkaan jään.
Ja minä huudan vedenalaisessa häkissä
muttei sinun katseesi kanna enää.

En herätä haluasi lainkaan,
hukuttava vesi kylpee pehmeydessä,
tämä lakana vartaloni alla taas
on sielunmurusia täynnä.

Haluaisin eroon hankkiutua tästä säälittävästä mielentilanteesta, minä roikun toisen jalan varassa vuorenjyrkänteeltä, ei sittenkään - minua roikotetaan, roikotetaan ja ravistellaan, ja minun sydämeni kärsii rytmihäiriöistä sen vuoksi. Hiusten latvat koskettavat välillä valtameren pintaa alapuolellani, veri pakkautuu päähäni, jalkojani paleltaa ja niin pieniksi muuttuvat ne yht'äkkiä, aivan kuin lapsen jaloiksi. Ja verisuonet niissä ovat turkooseja kuin vesi, ne kiemurtelevat ihoa pitkin kuiskien pelkoja ja kauhutiloja, ne kiemurtelevat kohti keskivartaloani, kohti sydäntäni, ja kun ne mieleni kiinni saavat, muutun vedeksi kiinteässä olomuodossa - jäätä se on.

Kylmyydestä minulla ei ole mitään halventavaa sanottavaa, osa minua se on. Minä valitan siitä usein, tunnenhan kärsimystä kohmeuden vuoksi, mutten vihaa tai paheksu, minun on kuu, minun on kylmyys. Olenhan syntynyt siniveriseksi, auringon kaunis lapsi en ollut koskaan. Aurinko minut saa rakkauden mielentilaan, haavelliseen atmosfääriin, jossa ajatukset muuttuvat unelmiksi jotka tulevat itäisistä maista ja matkustavat yli merten paratiisiin; tuuli tarttuu hiuksiin ja hymyilen niin että pyörryttää, paljaita varpaita kutittaa laivan kostea kansi, laivan, joka minun haavekantajani on aina. Mutta kuu...kuu minua huolestuttaa, kuu minun vereni hetkessä seisauttaa ja sitten taas pistää virtaamaan hirvittävällä vauhdilla, niin että päässä on uhkea huimaus. Kuu minut haastaa kaksintaisteluun, ja minä vastaan, en vielä ole valmis, mutta sinä päivänä, kun sinä mustaksi muutut, minusta tulee valorengas ympärillesi, ja minä tukahdutan SINUT hopealoistoosi.

Haukon itkeneiden ilmaa

Sieluni on pakahtua nyt, olen liikaa valvonut, mieleni ei käsitä musiikin suuruutta; miten paljon tähän maailmaan mahtuukaan yhä kauneutta. Ja silti ne sanovat ettei ihminen sielullaan näe...siksi lapsiakin tapetaan kohdussa. Tappajat kuvittelevat ettei elämää ole ennen kuin ovat muodostuneet sydän ja keuhkot. En minä saarnaa enkä paheksu, ymmärrän kyllä vaikeat olosuhteet - olisihan hirvittävää esimerkiksi kasvattaa tuntemattoman raiskaajan lasta. Mutta älkää minulle sanoko kaiken olevan kemiallisia reaktioita ja sattumaa.

Vesipisaroita keräilen kämmeniini
hiuksiin sulkeutuu ihanuus
kun pääni vihdoin olallasi lepää
sydänveremme sekoittuvat hiljaa...

Avohaavoja täynnä avaruutemme
siihen sulivat katkeruus ja pelko
hyökyaalto pyyhki ikävän kauas
eikä katse enää hamua veteen.

Aalloissa kevyinä keinuimme
kasvot pohjaan painoimme
oli raskas tunne rakkaudesta
hätääntyneet silmät pyyhkiytyivät.

Ja kun minä auringon tapasin
en ehtinyt hyvästellä
avokämmenin varpaillani kuljin
ettei huokaus koskettaisi pimeää.

Haukon itkeneiden ilmaa
se on kerännyt palasydämiä
minä yhä vain keräilen
hukkuneita simpukoita.