Sieluni on pakahtua nyt, olen liikaa valvonut, mieleni ei käsitä musiikin suuruutta; miten paljon tähän maailmaan mahtuukaan yhä kauneutta. Ja silti ne sanovat ettei ihminen sielullaan näe...siksi lapsiakin tapetaan kohdussa. Tappajat kuvittelevat ettei elämää ole ennen kuin ovat muodostuneet sydän ja keuhkot. En minä saarnaa enkä paheksu, ymmärrän kyllä vaikeat olosuhteet - olisihan hirvittävää esimerkiksi kasvattaa tuntemattoman raiskaajan lasta. Mutta älkää minulle sanoko kaiken olevan kemiallisia reaktioita ja sattumaa.
Vesipisaroita keräilen kämmeniini
hiuksiin sulkeutuu ihanuus
kun pääni vihdoin olallasi lepää
sydänveremme sekoittuvat hiljaa...
Avohaavoja täynnä avaruutemme
siihen sulivat katkeruus ja pelko
hyökyaalto pyyhki ikävän kauas
eikä katse enää hamua veteen.
Aalloissa kevyinä keinuimme
kasvot pohjaan painoimme
oli raskas tunne rakkaudesta
hätääntyneet silmät pyyhkiytyivät.
Ja kun minä auringon tapasin
en ehtinyt hyvästellä
avokämmenin varpaillani kuljin
ettei huokaus koskettaisi pimeää.
Haukon itkeneiden ilmaa
se on kerännyt palasydämiä
minä yhä vain keräilen
hukkuneita simpukoita.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti