Kun oleminen käy sietämättömän kevyeksi, minä lohduttaudun sillä, että siitä voi tehdä lopun. Minulla on valta päättää elämäni, olen harkinnut sitä miljardeja hetkiä, aina kuitenkin toivo nostaa päätään valtameren keskellä, juuri siinä kohdassa missä on riski tulla haaksirikkoutuneeksi, enkä minä sittenkään tee unelmastani totta. Mutta ajatus on hyvä olla olemassa, se on minun turvani ja lohtuni, kun sisälläni valtavat kyynelmassat hyppäävät vesiputouksen syövereihin. Enkä minä pelkää, oikeastaan paljon mitään, sosiaalisia tilanteita vain, ja niitäkin enää satunnaisesti, mutta kaikkeen aitoon pelättävään minä suhtaudun lähes välinpitämättömästi. Se ei ole turvallista, koska saatan hyvin tulla nykyisellä käyttätymiselläni murhatuksi kadulla, mutta toisaalta se juuri on turvani - ei haittaa vaikken osaakaan, ei minun tarvitse, minun elämälläni ei kuitenkaan ole merkitystä. Tietenkin sitä haluasi olla suuri, uniikki ja erityislahjakas, ja sillä ajatuksella toki joskus mässäilen, mutta tiedän ettei se ole totta. Minä vain tarvitsen tuota itsetuntoni nostamista aika ajoin, koska muuten en jaksaisi soittaa lainkaan. Soittaminen - sen vuoksi minä vielä elän, siitä minä ammennan voimani, siihen minä rakkauteni suutelen. Eikä meitä voi erottaa, minua ja instrumenttiani, se soi sillä minä soitan, minä soitan koska se soi. En puhu paljon sielullani, small talkia olen alkanut hallita, mutta kovin hiljainen olen todellisuudessa, KOSKA minä puhun soittaessani. Ehkei sitä kukaan kuule, enkä minä haluaisikaan kaikkien kuulevan, sillä soittoni paljastaa todellisen minäni, se on sieluni peili. Siksi en kovinkaan usein vapaudu täysin soittaessani, jokin kontrolli pitää toki olla, eihän nyt olisi soveliasta kulkea paljassieluisena kirkkaina talvipäivinä. Sitä jäätyisi ja sokaistuisi, sen jälkeen olisi pakko linnoittautua hämäryyteen, nukkua ainutlaatuisuutensa ohi, tuudittautua todellisuudessa eläviin, mukautua muihin...Ja niin olisin jälleen tukkoinen ja tylsä, mitäänsanomaton arkalainen, hiljainen, tukahdutettu, eikä ketään kiinnostaisi, eikä minua kiinnostaisi, ja silloin olisi jälleen aika harkita mahdollisuuksiani, elää vai eikö elää? Ja minä uisin kohti syvännettä pitäen katseeni tiukasti siinä haaksirikkopaikassa, jossa toivo ehkä vielä elää, eikä minua pelottaisi kuin se että minut nostettaisiin pintaan ilman lupaani. Minä elän, minä päätän, minä soitan, minä kuolen. Ei täällä voi elää kuin ilmakehään heitetty irtonainen roskapala, itse on tehtävä päätöksiä, kyseenalaistettava, pohdittava, onko minusta todella hyötyä kenellekään. Ajoittain tulen siihen johtopäätökseen, että minusta on kertakaikkisesti ainoastaan haittaa, mutta sitten muistan ihmisen kyvyn olla itsekeskeinen; mitä se kenellekään kuuluu jos minä olen turhake, jos minua huvittaa ottaa elämästäni jotain irti, minä myöskin otan.