Värähdyksiä

Pimeydessä lepää mieli onnellisena, ei aina tarvita valoa elvyttämään kuihtuvaa. Tänään minulle riittää muisto maisemasta viisi tuntia sitten: aurinko näyttäytyi ylpeänä ja kauniina sateen jälkeen, kuivujen kosteita lehtiä häikäisi, ne helisivät herkkinä kirkastuneessa ilmassa. Minäkin annoin valon imeytyä kasvoilleni, keräsin siitä voimaa hetkiin jolloin pimeässä ei näe, niin kuin tämä hetki, siksi sydämeni ei kiihdytä tai hidastele suotta, siksi hengitän syvään vaikkei juuri nyt häikäise.

Hassua, aivan hetkessä, tätä kirjoittaessani musta alkoikin jälleen vetää minua maanpinnalta jonnekin, ylös, toivoisin, mutta ehkä se viekin minua alas. Perun edellisen kappaleen toiveikkaat hengähdykset, en ole rauhallinen enää. Syy: kuuntelin väistämättä toisen viulistin harjoittelua, niin virtuoosimaista, niin ammattitaitoista, ja minua alkaa jälleen ahdistaa osaamattomuuteni. "Ei haittaa, sinä et kilpaile muiden kanssa, sinä olet lahjakas monessa, voit tehdä muutakin elämässäsi," sanoo inhimillinen ääni sisälläni. Mutta se vahvempi ääni, se on tuskainen huuto: "Mitä helvettiä sinä teet, sinä huono olento? Miksi yrität kun kuitenkin petyt? Miksi haluat kun et kuitenkaan saa? Etkö muka ole pettynyt jo tarpeeksi elämäsi aikana? Luulisi sinun jo olevan realistisempi itsesi suhteen... Säästä sydäntäsi, suojele itseäni, ihminen."

Itkettää kovin, enkä osaa valuttaa kyyneliä. Itsekontrollini on melko kehittynyt, edes kyyneleet eivät pääse halutessaan valloilleen, minä hallitsen kaikkea itsessäni. Spontaaniksi haluan tulla jonain päivänä. Toiveikkaana kirjoittelen usein listoja päiväkirjaani: "Nämä asiat haluan tehdä seuraavan puolen vuoden aikana" tai jotakin muuta vastaavaa. Yleensä huokaukset koskevat seuraelämää, yleissivistystä, ulkonäköä, soittamista, kielten opiskelua, elämyksiä, yleisesti elämistä. Eläminen merkitsee minulle sanana jotain erittäin korkealaatuista, olen antanut sille tiukat kriteerit: pelkkä hengittäminen ei tarkoita elämistä, ja lisäksi pitää muistaa, ettei kaikki hapen ja hiilidioksidin konemainen, pintapuolinen vaihtokauppa ole hengittämistä; enhän minäkään usein hengitä, siksi en siis osaa elääkään. Elämän tarkoituksena on oppia elämään, miten naurettavaa. Niin se vain taitaa olla, ne jotka hallitsevat elämäänsä, osaavat kulkea kompastelematta, rehellisesti omana itsenään, ovat usein pitkäaikaisesti onnellisia. Minulla, joka hiippailen katukivetysten päällä, ja pelkään hengästymistä niin paljon, että mieluummin vaivun pyörryksiin, on itkettävän pitkä matka elämäni tuntemiseen, sen hallintaan, sen vaalimiseen, elämiseen.

Lopulta olisin kaiken saanut:
pettymykset, hiusten silitykset
mutta minä mieletön
työnsin jokaisen käden pois.
Silmät yhteen puristettuina
niin kovaa että sattuu
etten tuntisi sydäntäni
etten pelosta hätääntyisi.
Nyt ihoa pistelee
miljoona neulaa, ne
salamoivat auringossakin
saavat soluni huutamaan Jumalaa
ja kun suuri käsi sieluani nostaa
minä riuhtaisen elämästä irti
eikä mikään murra minun muuriani
sillä tässä ruumissa
asuu itsenäinen nainen
jolle riittää kaksi kättä.
Niillä minä tieni raivaan
sieluani silittelen
ja kaksi keuhkon puolikasta
riittävät hengittämiseen
enkä minä tarvitse
hengityskoneita vierelleni.