Puolikuu

Viime yönä näin värikkäitä unia. Ehkä se johtui siitä, että onnellisena ja väsyneenä nukahdin päiväkirjani ääreen, kattolamput lämmittivät kasvojani koko yön, enkä siis joutunut sietämään pimeää hetkeäkään. Yksi unistani kiinnittyi minuun erityisesti, siinä olin naisellinen ja herkkä, pehmeä ja värisevä; en pelännyt, jännitin vain hieman punastellen, olin ajatuksiltani hellä ja hyväntahtoinen. Tuossa kauniissa vaalenvihreässä tarinassa, jossa miljöönä oli eduskuntatalon kivet punertavassa loistossaan, minun seuranani oli mies, jonka nimi alkaa aakkosten kolmannella vokaalilla. Minä olin ihastunut ja vapaa, olin rentoutunut, ja hänkin oli - toisiamme halusimme miellyttää, toisiimme tehdä vaikutuksen. Uni oli kummallinen, ymmärsin sen vasta muutaman tunnin kuluttua heräämisestäni: enhän minä ole ollut ihastuksissani tuosta miehestä. Hän kyllä on katsellut minua joskus valppain silmin, mutta vain hienovaraisesti - emme ole kumpikaan röyhkeitä rakkausasioissa. Minua hymyilytti kun muistin juuri hänen olleen tuo uneni prinssi!

Myöhemmin, kierrellessäni kouluni alakerran kakofoniassa, näin herkän hahmon uinuvan sinisellä leposohvalla - hän se oli, tuo uneni mies. Hymy nousi kasvoilleni taas, mikä sattuma! Hän näytti niin kovin hellyyttävältä pitkine raajoineen tuolla puolikuunmuotoisella sohvalla; hiukset lepäsivät hiljaa skeptisellä otsalla, suljetut silmäluomet värisivät hallitsemattomasti paljastaen tarkkojen korvien kuulleen heleän ääneni. Mutta minä jatkoin matkaa, en minä uniani halua todeksi luoda...

Haluaisin uskoa sattuman olemattomuuten, siihen että asiat tapahtuvat syystä, mutten halua huijata itseäni keksimällä symboliikkaa tyhjästä, siksi en voi kieltää sattumia. Kirjatessani unta päiväkirjaani havahduin nimittäin yht´äkkiä: puolikuunmuotoinen sohva, mistä minä sen sanan keksin? Olenko muka tietoisesti kiinnittänyt huomiota sohvan muotoon? Sillä viime yönä taivaalla loisti puolikuu. Muistan sen selvästi, sillä kotiin saapuessani jäin hetkeksi tuijottamaan sitä. Kuulla on tapana lumota minut joka kerta, tunnen siihen enemmän yhteyttä kuin aurinkoon. Tuona yönä kohotin siis haltioituneet kasvoni kohti loistavaa puolikasta mustalla taivaalla, hengähdin, hymyilin: minun kuuni, minulle se salaa kuiskailee, se tuntee sieluni salat, se johdattaa minua (myöskin harhaan). Kuun lumossa on jotain mystistä ja kiihottavaa, sydämeni alkaa lyödä tiheämpään, minä hengästyn ja valpastun, ja katsottuani muutaman hetken tuota ihmeellistä inspiraation lähdettä, tunnen sen kantavan minua hopealankojen varassa loppumatkan. Mitä voin uskoa? Kuuko minulle antoi tuon unen kuiskauksessaan? Enhän minä edes ikinä muista uniani! Tämän muistin, hurmioituneen kuuhetken jälkeen; tämän miehen, jota puolikuu kannattelee lepohetkien aikana. Enkä edes tiedä kuiskiko hänen kuunsa samana yönä...