Minä nousen haavoittuneena, hiivin pimeään kunnes olen kevyt ja näkymätön. Joskus ääni riittää kääntämään pään, hiukset heilahtavat vasten toisten kasvoja ja silmissä on tuli outo ja kutsuva, mutta nykyään eivät hiukset hulmua tuulessakaan, ne on sidottu tiukasti kiinni, ei niitä kukaan kasvoilleen saa, ei kukaan saa tuntea niiden hienostunutta sydäntuoksua.

Pää ei käänny, mutta jaloissa, niissä näkyy pieni liike; varovainen se on ja haparoiva, mutta hän näkee: varvas alkaa piirtää itsenäisesti puoliympyrää, se tahtoisi tanssahtaa kohti tuntematonta, kääntyä elämään, avata yllätyslahjan, joka on joko valaiseva tai masentava, mutta pää ei anna, se pudistelee katkeransuloisesti: ei tämä ihminen muuta mieltään koskaan, tämä on absoluuttinen ja rehellinen, haparointi on heikkoutta, sitä emme harrasta.

Minä palaan haavoittuneena, raskain askelin hypin yhä, katukivetyksiä pitkin tanssahtelen, enkä näe kuka on noiden lähestyvien askelien takana, niissä tuoksuu sade ja julkinen tuuli, ei siis mitään minulle sopivaa, minä olen mysteeri, kaiken täytyy antaa syntyä salassa. Näkymättömänä on turvallista elää, kylmää mutta turvallista, siinä olen vain minä, ei ketään joka voisi pettää siis, sillä itseäni en petä koskaan, minä olen määrätietoinen ja luja.

...ja silti haparoin...