Sairas olen, kevyesti sairas. Pää huokailee ja humisee, tukkoisena se ei anna ajatusten virrata nopeasti. Katse ei osaa keskittyä, olen jo kauan pelännyt näössäni olevan jotain vikaa, jotain pahempaa kuin tavallinen likinäköisyys, sillä minun katseeni harhailee niin kovin paljon laseista huolimatta. Näen valopilkkuja, teksti ei tarkennu kunnolla. Aivan kuin kasvojani peittäisi morsiamen kaunis harso. Sokea kuin morsian, siinä vasta osuva sanonta; valkoinen sumuverho peittää meikillä peitettyjä neitsyenkasvoja, oikea tuplanaamio; haarniska; kahlehdittu nainen, onneksi minä en mene koskaan naimisiin.

Mutta sairas olen, keuhkoja puristaa samea haarniska, ja miekka lävistelee sivistyneesti sydämeni ympäristöä. Kasvot tuntuvat turvonneilta koska ne sisältävät limaa, muttei se tule ulos, koska nenäni taitaa hylkiä kaikkea likaista ja ällöttävää; kuitenkin sitä kutittaa, tahtoisin aivastaa, mutten viitsi, tässä huoneessa on kaksi miespuolista, en halua olla enää yhtään epämiellyttävämpi. Kurkku on tulinen ja käheä, kovin seksikästä oikeastaan, mutta voihan seksikin satuttaa, ainakin minulle se tekee niin aina jälkeenpäin, itken ja kouristelen, läheisyys inhottaa minua, haluaisin pyyhkiä kaiken pois, ei olisi pitänyt antautua jollekin toiselle...

Ja niinpä minä sairastan aivan yksin.

Kaunis oli maa tänään, se tuoksui asfaltin lävitse, multaisuus kutsui minua jo kaukaa. Ja olisinhan halunnut vajota tuohon kotoisaan pehmeyteen, kietoutua versoihin, täyttää kuolevat keuhkoni ihanilla vastasyntyneillä tuoksuilla, mutta vastuu painoi ruumistani liian kovaa, minun oli juostava kohti harmaita ajatuksia, minun oli karistettava kesämaa paljaista jaloistani. Ja nyt kun jalkojani katson, noita väsyneitä ja kylmettyneitä, tiedän tehneeni lamaannuttavan virheen, niiden olisi pitänyt saada tervehtiä tuoretta elämää vielä vähän, vilvoitella lintujen paratiisin kanssa. Mutta minä olin hirvittävän tunnollinen etsijälapsi, en halunnut antaa ajan kantaa, halusin kulua sen mukana, kiitää kohti tulevaisuutta, luulin sen olevan parempi. Eikä se ollut, eikä ole tuleva, parasta aikaa on menneisyys, nykyhetkikin on maagisempi kuin tulevaisuus, ikuinen pettymys, lapsi joka ei ole vanhemmille niin rakas kuin muut, epäonnistuminen, rikos ja rangaistus. En minä jaksa odottaa tulevaa, sehän saapuu kutsumattakin, haluaisin odottaa mennyttä, toivoa sen palaavan värikkäämpänä, että saisin poimia muutaman kukan lisää tyynyn alle, rukoilla muutaman rukouksen lisää, ja toivoa, toivoa! Ja haluaisin palata, tervehtiä mennyttä itseäni, halata ja luvata, että sinua ei kukaan pelasta, pelasta itsesi nyt, ennen kuin sinun sielusi tottuu laahaamiseen.